Variksenmarja tuskin on varikselle erityisen merkittävää ravintoa; nimen taustalla lienee marjoja vähättelevä asenne. Lapissa variksenmarja tunnetaan myös kaarnikkana, siis kaarneen eli korpin marjana, ja tämä nimitys sopiikin pikimustalle marjalle paremmin.

Ja miksei korppi sitä konkkonokallaan joskus napostelisi, etenkin Lapissa, missä sato voi olla yltäkylläisen runsas. Mutta ehkä variksenmarja on silti ennemmin kuukkelin einestä, puhumattakaan kanalinnuista, joille se on hyvinkin arvokas. Kelpaavat marjat toki myös nisäkkäille, kuten karhulle ja oravalle.

Sen sijaan variksenmarjan ainavihannat neulasmaiset lehdet eivät sisältämiensä haitta-aineiden vuoksi ole eläinten suosikkiravintoa, vaikka esimerkiksi porot tai pikkujyrsijät saattavat niitä paremman puutteessa syödä. Poikkeuksena on mainittava kiiruna, jonka karussa elinympäristössä variksenmarja on määräävä kasvi ja jolle tämän varvun lehdet ovat tärkeää talviapetta.

Meillä Suomessa variksenmarjasta tavataan kahta alalajia. Etelä-Suomessa yleisempi (Empetrum nigrum ssp. nigrum) on tavallisesti kaksikotinen – siis hede- ja emikukat sijaitsevat eri kasveissa – ja niinpä marjominen jää usein kehnoksi. Pohjoisen alalajin (Empetrum nigrum ssp. hermaphroditum) marjat ovat suurempia ja mehukkaampia, ja satoisuus on omaa luokkaansa. Mattomainen varvikko saattaa olla mustanaan marjoja, jotka kovakuorisina ja helposti irtoavina ovat ylivertaisen helppoja kerättäviä. Pohjanvariksenmarja alkaa runsastua Kainuun korkeuksilta ja sen esiintyminen painottuu Lappiin. Tuntureilla ja Jäämeren rannoilla se on paikoin niin yleinen, että maisemaa voisi kuvata sanalla variksenmarjanummi.

Saamelaiset ja muut pohjoiset alkuperäiskansat eivät ole kaarnikkaansa halveksineet. Marjaa on syöty sellaisenaan sekä sekoitettuna keittoihin, kalanmätiin tai poronmaitoon, ja talveksi sitä on säilötty astioihin ja jäädytetty; astioiden virkaa saattoivat toimittaa poron tai hylkeen vatsalaukut. Hillan tavoin variksenmarjalla on torjuttu keripukkia.

Kumma kyllä, variksenmarjaa on pidetty myös lievästi myrkyllisenä. 1730-luvulla Lapissa matkannut Carl von Linné kirjoittaa saamelaisten syövän variksenmarjoja, vaikka ”tämän mustia marjoja pidetään myrkyllisinä” ja vaikka ”ne runsaammin määrin nautittuina todella aiheuttavat päänsärkyä, kuten kokemuksesta tiedän”.

Linné oli kuitenkin saanut päänsärkynsä muualta. Nykyään variksenmarja on näistä epäilyksistä vapaa ja sen syömiseen vain kannustetaan. Tummanpuhuvissa marjoissa on runsaasti antosyaaneja sekä kaikenlaisia muitakin terveyttä edistäviä aineita – aivan kuten mustikoissa. Käytön lisäämistä jarruttaa ehkä vain se, että satoisamman alalajin esiintyminen painottuu maamme harvaan asuttuihin osiin. Itse kerään variksenmarjaa aina puolukan sekaan, täällä Kainuussa kun kasvupaikat ovat usein samat.

Variksenmarja pärjää monenlaisilla paikoilla: sitä tapaa rämeiltä ja kuivilta kankailta, tuntureilta ja meren rannoilta. Happamassa ja köyhässä maaperässä se suorastaan porskuttaa. Sisukkaalle kasville saattaa kertyä paljon ikää, mittauksissa on löytynyt jopa 140-vuotias varpuvanhus!

Variksenmarjan on arveltu leviävän pääasiassa kasvullisesti, mikä on tosin hidasta, mutta ankarassa ilmastossa varmempaa kuin siemenistä leviäminen. Joidenkin tutkijoiden mukaan siemenistä leviäminen on kuitenkin uskottua yleisempää, ja siemenleviämistä kasvi tietysti runsailla marjasadoillaan ainakin yrittää.

Varhain keväällä kukinnan aikaan säät voivat olla niin koleita, etteivät hyönteiset lennä; sitä paitsi kukat ovat mitättömän pieniä, pölyttäjille tuskin kovin houkuttelevia. Mutta ei haittaa, homma hoituu, sillä kasvi on tuulipölytteinen.

Pohjoisen pallonpuoliskon asukkina variksenmarja on sopeutunut viileään ilmastoon. Se ei pidä helteistä eikä ylen lenseistä talvista. Mahdollisesti juuri ilmaston lämpiämisen vuoksi levinneisyysalue onkin monessa Euroopan maassa kutistunut. Toisaalta levinneisyyden pohjoisilla äärillä, kuten Huippuvuorilla, lämpenemisen on todettu vaikuttavan kasviin suotuisasti. Aivan kuin variksenmarja tuumaisi: kohtuus kaikessa. Sama maltillisuus ilmenee kasvin suhtautumisessa lumipeitteeseen. Suojaava hanki on hyväksi, mutta liian paksulti sitä ei saisi olla, jotta keväällä sulaminen ei viivästyisi – sitä paitsi paksuna hautova lumi lisää sienitauteja.

Variksenmarja vaikuttaa itsekin ympäristöönsä, eikä vain tarjoamalla terveellistä ravintoa. Karuissa oloissa se voi olla päällepäsmäri, joka torjuu muita kasveja mattomaisella peittävyydellään ja fenolipitoisella neulaskarikkeellaan. Toisaalta se voi tarjota suojaa ja vähentää eroosiota maata sitovalla juuristollaan. Variksenmarjan voitot ja tappiot eivät olekaan vain sen oma asia!

Pohjanvariksenmarjan elämästä voi lukea lisää Annina Niskasen Pro gradu -tutkielmasta, joka on ladattavissa täältä.

Tunturimaiseman vihreät laikut kertovat variksenmarjan sinnikkyydestä.

 

luonnonmarjatmarjastusvariksenmarja