Poikkeuksellisen kylmä toukokuu on pitkään jarruttanut kesän saapumista pohjoisimpaan Lappiin. Pohjois-Suomessa lämpötilat olivat toukokuussa keskimäärin pari astetta normaalia alempia ja lumet sulavat hitaasti. Kesäkuun alussa Enontekiöllä oli monin paikoin vielä niin paljon lunta, että sukset tai moottorikelkka olivat käyttökelpoisia kulkuneuvoja.

Lykkäsin lomaviikkoani Tunturi-Lapissa viikolla lumien sulamista odotellessa. Kesäkuun alussa kelit lämpenivät ja lumipeite alkoi Ilmatieteen laitoksen karttojen mukaan huveta nopeasti. Reissu alkoi silti jännittyneissä tunnelmissa, kun nousin yöjunaan kesäisen vehreässä etelässä. Olivatko lumet sulaneet tarpeeksi jalkapatikassa kulkijalle?

Näkymä Norjan ja Suomen rajalta hiljaisena kesäyönä. Kuva: Riikka Kaartinen

Odottelu kannatti. Patikoijalle tilanne oli oleellisesti parantunut ja kulkeminen tunturissa oli helppoa. Järvet olivat tosin vielä suurelta osin jäässä, joet ja jängät tulvivat ja laajat lumenviipymät sulivat hitaasti tunturien rinteillä. Lähes koko viikon yöpakkaset vielä jarruttivat jäiden ja lumien sulamista.

Lintuja oli tunturissa kuitenkin jo runsaasti. Tuntuu huikealta ajatella, että palattuaan pitkältä muuttomatkalta linnut tupsahtavat vielä jäisille jängille ja järville. Niiden karaistunutta luontoa ei voi olla ihailematta.

Kahlaajia näin runsaasti. Äänekkäät punakuirit olivat suurelta osin vielä muuttoparvissa, eivätkä ne olleet asettuneet pesimäjängilleen. Piskuiset lapinsirrit sen sijaan sirisivät jo reviiriensä merkiksi. Suokukkojen soidinkummuilla oli tungosta, vaikka laji onkin viime vuosikymmeninä voimakkaasti taantunut. Kuinkahan ruuhkaista turnajaisissa on mahtanutkaan aikaisemmin olla, kun lajin kanta on kolmen viime vuosikymmenen aikana huvennut Suomen lintuatlaksen mukaan jopa 85 prosenttia? Vuoden 2010 uhanalaistarkastelussa suokukko todettiinkin voimakkaan taantumisen takia erittäin uhanalaiseksi. Puuttoman tunturin kahlaajista kirjasin havaintoja myös muun muassa kapustarinnoista, taivaanvuohista, jänkäkurpista, pikkukuoveista, suosirreistä ja vesipääskyistä.

Lapinsirri vartioi pesäänsä, jossa oli neljä munaa. Kuva: Riikka Kaartinen

Jos kahlaajia oli runsaasti, näin vesilintuja sitä vastoin yllättävän vähän. Pohdiskelimme oliko niukkuuteen syynä myöhäinen kevät ja jäiset järvet? Yllättäen tukkasotka oli yleisimmin tavattu laji, sen sijaan tunturijärvien ja -lampien tyypilliset asukkaat, eli allit, mustalinnut, kuikat ja kaakkurit, olivat kadoksissa. Virtapaikoilla ja sulilla lammilla ja rantakaistaleilla näin niitä vain harvakseltaan.

Vesilintujen lisäksi harvassa olivat myös petolinnut. Myyräkannan romahduksen jälkeen ravintoa on niukasti tarjolla, jolloin monet pedot vaeltavat muualle. Tunturikihut olivat saapuneet pohjoiseen, mutta ne jättävät pesimättä kun myyriä on niukasti tarjolla. Kihut kiertelivat parvissa äänekkäästi naukuen.

Vaikka joitakin lintuja tuntuikin olevan vähän, alkukesän tunturiluonto pursuaa silti elinvoimaa. Karusta maasta työntyvä elämä ihastuttaa ja ihmetyttää. Lumen vasta sulaessa tupasvillan nuput työntyvät sulavan hangen läpi ja kukkivat maan ollessa vielä roudassa. Myös pajujen ja riekonmarjan kukat avautuvat ennen lehtien puhkeamista, ja kuivien tunturikankaiden vaaleanpunaiset sieliköt tarjoavat mettä ensimmäisille kimalaisille. Kaikki tämä saa minut palaamaan uudestaan ja uudestaan alkukesäiseen tunturiin.

Lapinkimalainen keräämässä mettä sielikön kukilta. Kuva: Riikka Kaartinen