Monen kotipuutarhurin inhokit, lehtokotilot, ovat mainiota lähiruokaa. Kuivan alkukesän ajan nilviäiset olivat pihaltani lähes kadoksissa, mutta heinäkuun alun sateiden jälkeen niitä viimein ilmestyi kotipihan kivien kylkiin, kasvillisuuden sekaan ja nurmikolle kuin niitä kuuluisia “sateellasieniä”.

Moni hävittää kotilot silmät murhanhimosta kiiluen, mutta ei niitä kannata tuhlata, vaan valmistaa maukasta ruokaa. Valmistus on sinänsä yksinkertainen toimenpiteiden sarja, mutta työläs ja aikaa vievä.

Aluksi keräsin kotipihaltani kaikki löytämäni syötävän, noin peukalonpään kokoiset kotilot, 70 kappaletta, ja pienemmät jätin vielä kasvamaan. Muutamana seuraavana päivänä tein keruurupeaman uudelleen ja edellisten seuraksi kertyi vielä muutama kymmenen kotiloa lisää.

Keräsin kotilot reiällisellä kannella varustettuun muoviastiaan, johon laitoin kauraleseitä kotiloiden ruoaksi. Kotiloita pitää syöttää, että niiden suolen sisältö puhdistuu ja vaihtuu miellyttävämpään ainekseen. Lopuksi kotilot vielä paastosivat pari päivää, että suoli tyhjeni myös leseistä.

Lehtokotilot kauralesekuurilla ennen ruoaksilaittoa. Kuva: Markus Sirkka

Kotiloiden hoito on sitovaa ja vastuullista hommaa, kuten minkä tahansa tuotantoeläimen. Ensinnäkin ruokkimiseen ja kotiloiden suolen tyhjenemiseen saattaa kulua melko pitkäkin aika, tässä tapauksessa reilu pari viikkoa. Heinäkuun lomasesongin aikaan se tiesi sitä, että lehtokotiloni tekivät kotimaan matkoja ja kävivät mm. nauttimassa Keurusselän ilmaa, mutta maisemia ne eivät päässeet laatikostaan ihailemaan, sen verran nopealiikkeisiä otuksia ne ovat. Kotioloissa kotilot karkasivat laatikostaan yllättävänkin nopeasti, kun päivittäisen pesun (laatikko ja kotilot pestään päivittäin) yhteydessä annoin kannen olla jonkin aikaa auki. Lisäksi niitä suihkutellaan suihkepullolla päivittäin, mutta varovasti, ettei laatikko vello vedestä ja kotiloiden ulosteessa.

Kun esivalmistelut on suoritettu, seuraa kotiloiden valmistelu ruoaksilaittoa varten. Kotiloiden kuoren saa irrotettua, kun huuhtelun jälkeen kaataa kotilot muutamaksi minuutiksi kiehuvaan veteen, minkä jälkeen otukset huuhdellaan uudelleen. Toimitus on varsin brutaali, mutta kotilot tuskin ehtivät siinä juuri kärsiä.  Hengettömiä ne olivat heti.

Lehtokotilot ryöppätään lyhyesti ennen keittämistä. Siten lihan saa kaivettua kuoren sisältä. Kuva: Markus Sirkka

Kotilo kaivetaan kuoresta hammastikulla tai muulla ohuella teräaseella. Itse käytin teroitettuja tulitikkuja, joilla homma kevyesti kotilon kuoren muodonmukaisesti pyöräyttämällä onnistui ainakin kohtuullisesti. Jokunen kotilo käsittelyssä repeytyi. Kun kuori on saatu irrotettua, lepäsivät lehtokotilot tovin merisuolapedillä. Se vähentää melko niljakkaiden otusten limaisuutta.

Kuoresta irrotetut lehtokotilot suolapedillä. Suola vähentää kotiloiden limaisuutta. Kuva: Markus Sirkka

Sitten on vuorossa varsinainen keittäminen. Kukin keittää tavallaan, minä keitin kotiloita kasvisliemessä tunnin, minkä aikana poistin kauhalla liemen pinnalta kuonaa kertaalleen. Keittämisen mukana keittiöön levisi puutarhaan ja äyriäisiin vivahtava merellinen tuoksu. Kun kotilot oli keitetty, huuhdoin niitä vielä hyvän tovin. Keitettynä yhden kotilon lihapaino oli keskimäärin yksi gramma.

Lehtokotilot kypsymässä kasvisliemessä. Kuva: Markus Sirkka

Valmistin kotiloista pastakastiketta ja täytyy sanoa, että maku oli ainakin omaan suuhuni varsin mainio. Lopun kastikkeen nautin vielä paahtoleivän päällä ja maukasta oli sekin.

Lehtokotiloista tehty pastakastike. Kuva: Markus Sirkka

Lehtokotiloista tehty pastakastike.

Sateiden jälkeen kuivuus palasi ja kotilot katosivat jälleen näkyvistä, mutta nyt kotiloita pihalla taas näkyy, tosin aiempaa huomattavasti vähemmän, joten syömälläkin puutarhurit voivat kotiloita vähentää. Niin työläs projekti oli, että itse taidan kuitenkin alkaa kastikkeen tekoon seuraavan kerran vasta ensi kesänä.

Lehtokotilo porvoolaisella pihalla. Kuva: Markus Sirkka

Lehtokotilo, Arianta arbustorum

Lehtokotilo on melko isokokoinen, 10-22mm korkea ja 14-28mm leveä, tarhakotiloiden heimoon kuuluva kotilo. Sen tumman- tai punertavanruskeassa kuoressa on kellertäviä laikkuja. Alunperin lehdoissa esiintynyt laji viihtyy puutarhoissa, pensaikoissa  ja pihoissa erityisesti rannikon kulttuuriseuduilla, mutta on levinnyt ihmistoiminnan mukana eri puolille Suomea. Erillisesiintymät  Pisavaaran luonnonpuistossa ja Kilpisjärven Saanalla.

Lue lisää Suomen nilviäisistä: Koivunen, A., Malinen P., Ormio, H., Terhivuo, J. & Valovirta I. 2014: Suomen kotilot ja etanat. Opas maanilviäisten maailmaan.  – Hyönteistarvike Tibiale Oy, Helsinki

lehtokotilolähiruokapuutarharavintoruoka