Istun kahvilassa Helsingin keskustassa ja katselen ikkunasta avautuvaa kaupunkimaisemaa. On tuulinen, väritön päivä. Hetkellisesti kylässä käynyt loska on kuivunut hiekoituksen alta eikä lämpömittarin elohopea osaa päättää kummalle puolelle mittaria asettuu. Muutama kuukausi sitten tämä maisema oli vielä hyvin kodikas minulle.



Lensin Rovaniemeltä pääkaupunkiseudulle viikonlopuksi. Sieltä mistä lähdin oli pakkasta ja puoli metriä lunta. Täällä etelässä talvesta ja viikon päästä olevasta jouluaatosta kielii ainoastaan kadulla jouluvalojen alla lahjakasseja kantava ihmismassa. Sekä kiire ja odotus, jotka vuorottelevat vastaantulevien kasvoilla. Tuo tuttu joulustressi, joka on toki vieraillut minunkin luonani pohjoisessa. En ole kuitenkaan antanut sen asettua samalla tavalla kodiksi mitä aiemmin, joten jatkan kahvin siemailua neljättä tuntia tässä kahvilassa ja seuraan kun monet muut kiirehtivät.



”Mitenköhän koet pohjoisen pimeyden?” Kysymys, jota pohdin useasti läheisten kannustamana ennen kuin pakkasin elämäni muuttoautoon. En tiennyt mitä minulla oli vastassa ja ehkä juuri tuo epätietoisuus aiheutti pienen huolen tunteen. Lopulta selvitin, että Rovaniemellä aurinko kyllä nousee läpi vuoden horisontin yläpuolelle, mutta lyhimmillään päivän pituus on noin kaksi tuntia. Toisin sanoen hämärän ja pimeän kesto kattaa vuorokaudesta tuolloin 92%. Nyt juuri elämme niitä aikoja kun päivä on lyhimmillään.

Saan opintojen kautta viettää suuren osan päiväsajasta maastossa, joten ehdin ammentaa kaiken tarjolla olevan valon määrän. Sen vähäisenkin, joka tuntuu toisinaan antavan energiaa enemmän kuin kymmenen tunnin yöunet pitkään jatkuneen valvomisen jälkeen. Pilvettömänä päivänä valo on sanoinkuvaamattoman kaunista. Sävy liukuu syvästä purppurasta oranssiin ennen sitä kuuluisaa sinistä hetkeä. Auringon laskettua lumi kirkastaa maisemaa ja kuutamolla otsalamppu on täysin tarpeeton. Ja niin. Ne revontulet.





On virkistävää elää aitoa talvea ensimmäistä kertaa. Sitä tulenkin ehdottomasti eniten kaipaamaan, mikäli muutan vuoden päästä opintojen päätyttyä takaisin etelään. Kuten arvata saattaa, en ole järin ikävöinyt kosteaa ja purevaa merituulta tai kenkien läpi hivuttautuvaa loskaa. Valitsenkin ennemmin palelevat sormet, punaisen nenänpään ja huurteesta kiinni jäävät silmäripset.

Tuntuu, että nämä tunnin lentomatkan päässä olevat päätepisteet olisivat kuin yö ja päivä. Huoli pohjoisen pimeässä pärjäämisestä oli aiheeton; valonlähteitä kun voi olla muitakin kuin aurinko ja katulamput. Puolen metrin lumessa kahlatessa pohtii: kun etelän talvesta selviää vuosi toisensa jälkeen, voi sanoa selättäneensä sen todellisen kaamoksen.

elämänmuutoskaamoskrista ylinenkrista ylinen photographykuin yö ja päivälappiluontokuvaustalvivalokuvausvuosi(a) pohjoisessa