Riistapäivät järjestettiin äskettäin Tampereella. Ne olivat 27. päivät ja olen osallistunut niille useana vuonna.
Mitä tällainen herkkänahkainen luonnonihailija(tar) tekee siellä suurimmaksi osaksi miehisten miesten sessiossa vuosi vuoden jälkeen?
Kuuntelee, katselee ja oppii.
Nisäkkään tai linnun tappamisen hyväksyminen ja sen ajattelu on minulle edelleen vaikeaa. Kummallista ettei kalan nappaaminen herätä samoja tunteita, vaikkei koukun lävistämä leuka hilpeyttäkään herätä.

Vuosien varrella juuri näiltä Riistapäiviltä olen saanut paljon tietoa metsästäjistä ja nähnyt heidän arvomaailmansa muuttuvan pehmeämmäksi. Heistä on tullut yhä enemmän luonnonhoitajia, luonnossa samoilijoita ja luonnon tarkkailijoita.

Metsästäjät tekevät käsittämättömän paljon vapaaehtoistyötä riistantutkimukselle. Esimerkiksi riistakolmiolaskennat ovat kokonaan heidän varassaan. Sieltä hikisiltä taivalluksilta tietoisuuteen ponnahtaa kesäisin kanalintujen menestys tai ahdinko ja laskentatuloksia voidaan hyödyntää suunniteltaessa metsäkanalintujen verotusta. Talvisin lukuisat saapasparit tarpovat puolestaan petokolmioilla, joilta lasketaan nisäkkäitten jälkiä. Metsästäjillä on tärkeä osa myös minkkien hävittämisessä. Tämä ärhäkkä vieraslaji näet popsii muun muassa sorsanpoikasia oikein urakalla. Ilman metsästäjiä näitä kannanarvio- ja muita töitä olisi erittäin vaikea järjestää.

Viime Riistapäivillä puhuttiin myös niin sanotusta haulikon ulkoiluttamisesta. Metsästäjä lähtee ulos aseen kanssa, muttei kimmastu tyhjästä riistarepusta, vaan palaa kotiin uutena ihmisenä stressihormonitaso ja verenpaine alentuneena. Tällä on kansanterveydellistä merkitystä. Isompi asia kuitenkin on, että metsästäjät tarvitsevat metsiä, soita ja vesiä, joilla metsästää sekä niillä eläviä eläimiä, joita saalistaa.

Tuolle 300 000-päiselle joukolle luonnon hyvinvointi tuntuu olevan yhtä tärkeää kuin meille luonnonsuojelijoille. Motiivit ovat erilaiset, mutta samaan suuntaan kompuroidaan.

metsästysRiistapäivät