Havahduin siihen kun takanani ollut ovi aukesi voimalla. Samalla sekunnilla ymmärsin: joku murtautui autooni siellä nukkuessani.

Olin illan mittaan seurannut kotoa käsin revontuliarvojen kehittymistä. Kausi oli vielä avaamatta omalta osaltani, enkä malttanut odottaa että tapaisin puolen vuoden tauon jälkeen vanhan ystävän. Sen, joka valvotti toistuvasti edellistalvena pimeään aikaan ja näyttäytyi seurassani usein niin sanomattoman kauniina. Joka juoksutti välillä pakkasessa turhaan, mutta antoi aina toivoa uudesta riemukkaasta tapaamisesta.

Auringon hiljalleen laskiessa ajoin autoni kaupungin monumentaalisen sillan viereiselle parkkipaikalle. Säädin asetukset valmiiksi kameraani ennen kuin asetin sen kamerareppuni viereen takapenkille ja istuin omalle paikalleni kuuntelemaan musiikkia. Vähitellen teräväpiirteiset varjot sulautuivat yhdeksi ja hämärä laskeutui kaupunkiin. Kävin valottamassa taivasta josko sieltä erottuisi vihreää linjaa. Ennusteet lupailivat hyvää, mutta ne eivät olleet muuttuneet vielä lihaksi. Palasin toistuvasti takaisin autolle vailla kuvia.

Odotellessani vaivuin uneen etupenkillä. Olihan kello tuolloin jo yksi yöllä ja takana fyysisen työn täyteinen opiskelupäivä. Seuraavassa hetkessä heräsin syvästä unesta koleassa yössä kaikkea muuta kuin omaehtoisesti.

Sydämeni takoi: joku tuli sisään pyytämättäni. Paikkaan, jonka olin kokenut aina yhtä turvalliseksi kuin kotinikin. Sinne, minne olin saanut aina päättää kuka käy sisään. Ovia en ollut lukinnut, sillä ajattelin muidenkin kunnioittavan turvapaikkani koskemattomuutta – ainakin minun siellä ollessani.

Ovi tempautui auki ja samalla vauhdilla paiskautui takaisin kiinni. Pimeyteen juoksi mies, joka sai peräänsä paniikintäyteisen, refleksinomaisen huutoni. Käteni tarttuivat rattiin ja ajoivat minut muutaman kilometrin päähän kotini viereiselle bussipysäkille. Kirjoitin ensimmäisen viestin tärkeälle ihmiselle. Pelko juoksi väreilynä selkää pitkin ja havahduin: oli pakko päästä kotiin.

Tunkeilija tuskin oli uskonut kenenkään olevan autossa. Kamerani ja reppuni olivat edelleen siinä, takapenkillä, mihin olin ne jättänyt. Mitään konkreettista ei ollut tarttunut mukaan, niin paljon hänkin oli säikähtänyt. Mutta turvallisuuden tunteen, sen hän toistaiseksi varasti.

Uudet revontulijahdit odotuttavat minua yhä.

krista ylinenkrista ylinen photographytunkeilijavuosi(a) pohjoisessa