Norjalainen kalatutkija Per Solemdal (1941–2016) aloitti uransa tutkimalla eri kalalajien lisääntymistä. Yksi hänen ensimmäisiä tutkimuksiaan selvitti suolapitoisuuden vaikutusta kampelan mätimunien kellumiseen.

Solemdal vertaili Bergenistä Norjasta ja Tvärminnestä Hankoniemeltä peräisin olevia mätimunia. Pohjanmeren kampeloiden kutu kellui ulappavesikerroksessa, kun taas Itämeren kalojen mäti vajosi pohjan tuntumaan alhaisessa suolapitoisuudessa. Suomen rannikkovesien kampeloiden oli arveltu saapuvan meille etelämpää Itämereltä. Solemdal löysi Tvärminnen vesiltä sukukypsiä kaloja, ja totesi niiden kykenevän lisääntymään alueen suolapitoisuudessa. Oli yllätys, että Suomenlahdella kutu onnistui 6,5 promillessa, kun eteläisen Itämeren ulapalla veden suolaisuusvaatimus oli 11 promillea.

Solemdal päätteli, että Itämerellä alhaisessa suolapitoisuudessa elävä kampela on erillistä kantaa. Kesti kuitenkin 50 vuotta ennen kuin selvisi, että kyseessä olikin oma lajinsa. Silloin tutkijat Paolo Momigliano ja Henri Jokinen Helsingin yliopistolta pyysivät Tvärminnestä jälleen kampeloita tarkempia tutkimuksia varten.

Uusi kampelalaji sai juuri tieteellisen nimensä Platichthys solemdali tutkija Solemdalin mukaan. Suomeksi lajille on ehdotettu nimeä itämerenkampela.

Vaikka kampela ja itämerenkampela esiintyvät samoilla alueilla, niiden ei ole todettu risteytyvän, sillä kummallakin on omat kutupaikkansa. Lajit eroavat myös käyttäytymiseltään, fysiologialtaan ja perimältään, vaikka ne näyttävät lähes identtisiltä. Eroja löytyy selkä- ja peräevien ruotojen lukumäärästä, eikä sekään auta kaikkien yksilöiden lajinmäärityksessä.

Itämerenkampela pitää hallussaan selkärankaisten lajiutumisen nopeusennätystä. Uusi laji syntyi vain 3000 sukupolven aikana. Tutkijat epäilevät, että lajiutuminen alkoi Litorinameri-vaiheessa, jolloin Itämeren suolapitoisuus oli nykyistä korkeampi.

itämerenkampelaItämerikalatkampela