Lumi on suomalaisen talven kruunu. Toisin kuin lapsuudessani, lumiset talvet eivät ole eteläisessä Suomessa itsestäänselvyyksiä. Enää. On arvioitu, että lumen kokonaismäärä tulisi putoamaan vuosien 1970–2000 keski­arvosta vuoteen 2050 mennessä 70 prosenttiin ja edelleen vuosisadan loppuun mennessä 30 prosenttiin. On sääli, että ensilumi sataa etelään aina vaan lähempänä loppuvuotta eikä syksyllä, jolloin se lisäisi valoisuutta jopa kaksinkertaisesti.

Tulemme lumettomuuden johdosta näkemään suuria muutoksia luonnossamme. Tiedämme jo, että esimerkiksi saimaannorpan lisääntymisen ehdoton edellytys ovat lumikinokset, ja että kanalintujen ja pienempien lintujen kuten hömötiaisen tai urpiaisen yöpyminen lumikiepeissä on pian mahdotonta. Valkoiseen talviturkkiin vaihtaville eläimillemme tulee käymään ohraisesti niiden joutuessa silmiinpistävinä helposti petojen suihin. Myös kasveille käy huonosti, kun paljas maa sulaa ja jäätyy talven mittaan vuorotellen moneen kertaan.

Talviset lumityöt ovat minulle rakkaita: kolaaminen, lapioiminen ja harjaaminen. Mikä sen hauskempaa hyötyliikuntaa.

Lapsuudessani talvisin oltiin aina ulkona. Kaiholla muistelen sen ajan hankikelejä. Nykyään niitä ei ehdi syntyä kevätpuolellakaan. Lunta ei sada niin paljon eikä niin pitkällä aikavälillä, että nuoskakelit ja pakkaset ehtisivät kohmettaa nietosten pinnat ihmisen painoa kantaviksi. Ennen hiihdimme, potkukelkkailimme, pyöräilimme ja jopa ajoimme mopoilla keväthangilla. Olen kuullut kerrottavan, että hankia pitkin on ajeltu Moskvits-merkkisellä autollakin sekä hevoskärryillä. Tervantuoksuisilla puusuksilla oli vallan ihanaa viilettää kevätjäistä hankea pitkin kuusikoiden huminassa ja auringon vilkkuessa puiden lomitse. Käpylinnut kilkuttelivat kellojaan, sukset suhisivat ja tuuli humisi korvissa. Kaikki menivät hiihtäen kouluun, sielläkin, missä ei varsinaisesti asuttu maalla.

Hyppyrimäkiä rakennettiin kaikkialle, missä vain pientäkin mäen töppärää löytyi, ja harvassa olivat ne sukset, jotka eivät edes kerran talvessa katkenneet. Koulujen pihoilla ja kaupungeissa oli valtavia lumikasoja, joilla kamppailtiin kukkulan kuninkuudesta. Kerran rakensin viikon ajan lumilinnaa pihaan. Linnassa oli monta huonetta, joissa polteltiin kynttilöitä ja joita sisustettiin mitä hienoimmilla lumimööpeleillä. Valitettavan harvassa ovat enää ne talojen pihat ja pihateiden laiteet, joissa lumilyhdyt loistavat kauniisti. Lumiukkoja ja -akkojakaan ei liiemmin näy, vaikka elämmekin aikaa, jolloin pitänee puhua lumihenkilöistä.

Yhtä kaikki: on sääli, että kokonainen talvinen pihaulkoilukulttuuri on uhattuna vähälumisuuden vuoksi. Nautitaan siis ystävät sitäkin intensiivisemmin niistä lumisista talviriemuista, joihin meillä vielä on mahdollisuus.

ilmastonmuutoslumitalvi