Useat niittykasvit, kimalaiset ja perhoset ovat uhanalaisia, koska niityt ovat häviämässä Suomesta. Eivätkö niityt ja pientareet ole ihmisen luomia ja peräti nuoria ilmiöitä – niin nuoria, etteivät ne ole evoluution verkkaisuuden huomioon ottaen ehtineet luoda uusia lajeja? Missä niittylajit elelivät ennen maatalouden tuloa ja mikä estää niitä elelemästä siellä edelleenkin? Miksi siis niittyjä pitää suojella?

Laidunniityt ovat ihmisen luomia elinympäristöjä, mutta meillä on myös luontaisia niittyjä meren, suurten järvien ja jokien rannoilla sekä tuntureilla.

Laidunniittyjen eliölajisto on alkuperältään hyvin kirjavaa. Joukossa on meidän alkuniityiltämme, siis rannoilta, laidunniityille siirtyneitä kuten jäkki, rantatädyke, ranta- ja luhtamatara, eläimistä vaikkapa ritariperhonen ja vaivaishiiri.

Merenrantaniityiltä sisämaahan ovat vaeltaneet keltamaksaruoho ja keltamatara. Useat lähteikköjen, lehtojen ja lettosoiden lajit saivat myös niityiltä lisätilaa; tällaisia ovat muun muassa suo- ja huopaohdake, rönsyleinikki, vilukko, rätvänä ja ojakellukka.

Metsistä niityille siirtyivät esimerkiksi kissankäpälä, metsäkurjenpolvi ja mansikka. Valoisista harjumetsistä tulivat häränsilmä, niittynätkelmä ja ajuruoho sekä kallioilta ketokäenminttu, mäkikuisma ja mäkitervakko.

Suuri osa kotimaisista niittylajeista oli runsaimmillaan heti jääkauden jälkeen, ennen metsien tuloa, kun pensaikkoinen aro peitti maan. Kun metsä levisi, arolajisto taantui. Osa arolajeista säilyi metsämeren keskelle jääneillä avoimilla paikoilla kuten kallioilla, rannoilla, soilla ja luonnonniityillä. Kalkkipitoiset kalliotörmät säilyttivät vaateliastakin lajistoa kuten horkkakatkeron tai katkeralinnunruohon.

Osa metsittymisen tuhoamista arolajeista palasi muutamaa vuosituhatta myöhemmin ihmisen matkassa. Tällaisia voisivat olla vaikkapa päivänkakkara, pukinjuuri, kelta- ja musta-apila sekä nurmi- ja ketokaunokki. Jotkut näistä ovat voineet elellä jollakin kalliotörmällä aina niittytalouden alkupäiviin asti, vaikka nykyaikaan ei enää yhtään alkuperäisen tuntuistakaan esiintymää olisi säilynyt. Osa niittylajeista on myöhäisiä tulokkaita, esimerkiksi kenttätyräkki, ketohärkki ja leskenlehti.

Edellä on esimerkkejä lähinnä kasveista, mutta niityn sieni- ja eläinlajien historia on samantapainen. Ihminen ei kuitenkaan ole niitä yleensä tuonut kuten kasvien siemeniä, vaan ne ovat saapuneet omin voimin.
Kaikki yksittäiset niittylajit elävät varmasti jossakin, mutta niittylajistoa ei ole samanlaisena kokonaisuutena muualla.

Laiduntalous on alkanut Suomessa nelisentuhatta vuotta sitten, joten aivan lyhytaikaisesta kulttuurista ei ole kysymys. Suojellessamme niittyjä suojelemme siis valtaosin kotimaista lajistoa.
Kaikilla lajeilla ei muita kasvupaikkoja enää Suomessa ole, sillä ihminen on hävittänyt tai muuttanut lajien alkuperäisiä elinpaikkoja. Säännöstely on tuhonnut järvenrantojen ja jokivarsien tulvaniityt; useat kalkkikalliot on louhittu pois; kulot eivät enää pidä harjumetsiä valoisina; lettosuot ja lähteiköt on ojitettu ja niin edelleen.

Edellä on puhuttu vain yksittäisistä lajeista, mutta niityt ovat toisellakin tavoin jääkautisten arojen jälkeläisiä. Niittyjen lajit sekä osa nykyisesta lehtolajistosta on kehittynyt jääkauden aikana mammuttiarolla, valtaisalla savannimaisella ruohostomaalla, joka levittäytyi jäätiköiden edustalla Atlantilta poikki Siperian aina Tyynellemerelle ja edelleen halki Pohjois-Amerikan mantereen. Siellä oli metsäisiä saarekkeita ja yksittäisiä puita, mutta valtaosa oli niittymäistä kasvillisuutta.
Puuttomuuden syynä tuskin oli yksistään ilmasto. Suuria kasvinsyöjiä – biisoneita, alkuhärkiä, jättihirviä, antilooppeja, peuroja, mammutteja, sarvikuonoja, hevosia ja kameleita -oli niin valtaisina laumoina, että ne estivät metsän uudistumisen. Joukossa oli jättejä, jotka kävivät puidenkin kimppuun.

Ankaran laidunnuksen alla kasvit kehittivät keinoja selviytyä alati uhkaavalta syömiseltä. Osa kasveista otti myrkyt puolustuksekseen: leinikit ja hierakat. Osa turvautui piikkeihin: orapihlajat, ruusut, vatut ja ohdakkeet. Osa painautui maan turviin, niin mataliksi, ettei niihin yltänyt märehtijän turpa: härkit ja haarikat, nädät ja nukit. Osa kehittyi sietämään syömistä ja varusti voimansa nopeaan toipumiseen. Näin tekivät ennen muuta heinät, mutta aika yllättävästi myös jalot lehtipuut.
Jääkauden ihminen tuhosi megafaunan. Ja kun laiduntavat eläimet katosivat, katosi niiden elinympäristökin. Metsä valtasi entisen aron. Laiduntaessaan lehmäkarjaansa ihminen on uudelleen luonut mammuttiaron, ei entisen veroisena, mutta sen kuvajaisen. Mammutin tai sarvikuonon lantaan erikoistuneet koppiaiset tietenkin hävisivät, mutta alkuhärän läjissä aikoinaan eläneet sittiäiset ja lantiaiset seulovat nyt lehmän lantaa.

niitty