Nykyelämässä korostetaan yksilön aktiivisuutta. Kaikki, myös luonnossa liikkuminen, pitäisi tehdä jotain suorittaen: valokuvaten, keräillen, juosten tai kiipeillen, trekkaillen tai elämyksiä etsien. Aika on kortilla, ja se pitää käyttää tehokkaasti.

Kuitenkin yksi hienoimmista tavoista kokea luonto on olla tekemättä siellä mitään erityistä. Kun tekee vähemmän, voikin nähdä ja kokea enemmän.

Suomessa on kannon nokassa mietiskelyllä periaatteessa pitkät ja vahvat perinteet. Mutta ovatko ne vaipumassa unholaan?

Paikoillaan kyllä osataan olla. Aktiivista odottamista harrastetaan esimerkiksi lintutorneissa, piilokojuissa ja pilkkireiän äärellä. Mutta osaammeko olla tekemättä mitään, olla vain. Aistien.

Paikoilleen asettunut, näkemiseen, kuulemiseen, haistamiseen ja tuntemiseen keskittynyt ihmishahmo ei kiinnitä huomiota, ja silloin ympärillä alkaa tapahtua, odottamatta.

Metsä näyttäytyy uudella tavalla. Elämä tulee esiin piiloistaan. Äkkiä huomaa että päästäiset sirisevät, muurahaiset toimittavat askareitaan ja peippo kerää pesä­aineksia varpujen välissä.

Metsässä tai rannalla jouten ollessa myös oma pää herää eloon. Kerrankin on hyvä hetki kuunnella itseään. Pintaan alkaa nousta niitä syvimpiä tuntoja ja ajatuksia. Luovia, herkkiä, syvällisiä – ja joskus epämieluisiakin, ehkä ahdistavia. Ajatuksia on turha pelätä, omiahan ne ovat, ja opastavat elämässä eteenpäin.

Pään selvittäminen metsässä tuottaa oivalluksia, ratkaisuja ja uusia ideoita. Henkisten lukkojen ja stressin laukeaminen luonnon keskellä on epäilemättä yksi merkittävimmistä tekijöistä luonnon positiivisten terveysvaikutusten taustalla.

Jostain syystä asioiden pohdiskelu kotisohvalla maaten ei tunnu läheskään yhtä rentouttavalta. Myös esimerkiksi yksinäisyys on neljän seinän sisällä koettuna totaalisempaa.

Luontoon siis. Sinne me kuulumme.