Suomeen sakaalia ei heti odoteta, mutta Viron länsirannikon ruovikoissa ja katajikoissa elää jo pieni vakiintunut kanta.

Kolme vuotta sitten ihmettelin Viron Matsalussa pääsiäisenä öistä moottorikelkkaliikennettä lahden yli. Menin kyselemään asiasta, ja ilmeni, että meneillään oli sakaalien etsintä.

Muu seurue suhtautui kertomaani epäuskoisesti, sillä sakaali on eteläinen laji. Se on kotonaan Intiasta Mustanmeren ja Välimeren seudulle ulottuvalla vyöhykkeellä.

Viime vuosina sakaali on edennyt nopeasti pohjoiseen. Silti Viroon saapuminen oli yllätys, jota on ihmetelty Suomessakin.

Vuonna 2013 Virossa oli jo kaksi sakaalipentuetta.

Riistakameran kuva sakaalista aamulla 28.3. kello 8.56. Kuva Tõnis Ulm / Eesti keskkonnaamet

Riistakameran kuva länsivirolaisesta sakaalista aamulla 28.3.2013 kello 8.56. Kuva Tõnis Ulm / Eesti keskkonnaamet

 
”Viime vuonna lisääntyviä sakaaleita oli jo viidestä kuuteen”, kertoo johtava riista-asiantuntija Peep Männil Viron ympäristövirastosta.

Sittemmin on selvinnyt paljon myös virolaissakaalien tavoista. Ne ovat mieltyneet maan länsirannikon ruovikkoalueisiin ja katajikkoketoihin. Männilin mukaan kaikki tunnetut lisääntymiset ovat näistä ympäristöistä.

Saaret ovat myös sakaalin suosiossa, sillä yksi eläin jäi Saarenmaalla auton alle 2014, Vormsilla ammuttiin nuori yksilö 2015 ja tänä vuonna Saarenmaalla kaadettiin sakaali.

”Yhteensä Virossa on pyydetty kymmenen ja jäänyt auton alle viisi sakaalia, Latviassa tiedän yhteensä 12–13 tapausta ja Liettuassa yhden.”
Sakaali on ollut vuoden 2016 alusta Virossa pienriistana metsästettävä laji, jota saa pyytää marraskuulta helmikuun loppuun.

Sakaalin levinneisyys. Kartta Miha Krofel. Biodiv cons 24 (10)

Sakaalin levinneisyys Euroopassa. Kartta Miha Krofel, 2015. Tämän jälkeen myös Tanskasta ja Hollannista on saatu sakaalihavainto.

 
Kooltaan sakaali on kettua isompi, mutta sukulaistaan sutta selvästi pienempi. Pienen sakaalin jälkien koko menee ison ketun jälkien kanssa osin päällekkäin.

Sakaali syö lähinnä pikkunisäkkäitä. Männilin mukaan ruokalistalta löytyy Virossa myös esimerkiksi omenoita ja teurasjätteitä. Nuoria lampaitakin sakaali voi saalistaa, mutta näyttöä asiasta on toistaiseksi vähän.
Hyötyä sakaalista on siinä, että supikoirat näyttävät pysyvän poissa sen reviireiltä. Supikoira on ihmisen tuoma vieraslaji, sakaali tulokaslaji eli itse paikalle tullut.

Männil ei pidä todennäköisenä että sakaali tulisi Suomeen kovin nopeasti. Viron pohjoisrannikolla ammuttiin sakaali 2013, mutta sen jälkeen ne ovat pysytelleet maan länsiosissa. Suomeen eläinten pitäisi kulkea rantaa pitkin Tallinnan ja Pietarin kautta. Männil ei ole myöskään kuullut sakaalihavainnoista Venäjän lähialueilta.

”Ajatus sakaalin tulosta tänne on aika epärealistinen, koska se on merenrannan kulkija”, sanoo myös professori Ilpo Kojola Luonnonvarakeskuksesta.

”Sakaali ei ole metsälaji ja karttaa myös vahvaa lumipeitettä. Suden alueita se näyttää välttelevän.”

Joka tapauksessa sakaali on löytänyt Länsi-Virosta nyt sopivan seudun, jossa on talvisinkin ympäristöä leudompaa ja laajoja katajikkoja ja ruovikoita suojaksi. Jatkolevittäytyminen on kiinni siitä, miten suureksi Viron kanta kasvaa.

Aiotaanko Viron kantaa tai sen leviämistä rajoittaa?

”Ei ole suunnitelmissa. Seuraamme tilannetta”, kertoo Peep Männil.

Sakaalin jalki virosta. Kuva Peep Männil

Sakaalin jälkien pituus on 6–7 senttiä (ketun 5–6 ja suden 9–11). Keskivarpaat usein jäljessä yhdessä. Kuva Peep Männil.

 

Sakaalin tuntomerkit
Säkäkorkeus noin 50 senttiä. Paino 10–13 kiloa. Naaras koirasta pienempi. Ulvoo.

Levinneisyys:
Kaakkois-Euroopasta Intian ympäristöön. Afrikan sakaalit kuuluvat ilmeisesti susiin.

Lisääntyminen: Pariuskollinen. Pentuja huhtikuussa tai toukokuussa 6–9.

Ravinto:
Lähinnä pienet nisäkkäät kuten myyrät, mutta myös linnut. Marjat ja hedelmät.

Elinympäristö:
Avoimet ympäristöt, Virossa rantojen ruovikot ja katajikot.

Artikkeli ilmestyi lähes samanlaisena Suomen Luonnossa 3/2016.

sakaalishakaaliViro