Vuodenaikojen mukana ympäristömme muuttuu ja eläinten ja kasvien on siihen sopeuduttava.

Pienikokoisella lumikolla syksyn vaihtuminen talveen tarkoittaa turkin uusimista. Sen koko kostyymi muuttuu hienosta kaksivärisestä asusta puhtaanvalkeaan kokopukuun, jonka valkeutta korostavat musta kuononpää ja mustat nappisilmät. Keväällä on jälleen puvunvaihto; karva vaihtuu takaisin ruskeanvalkeaksi.

Lumikon serkulla, kärpällä, on samantyyppinen puvunvaihto-operaatio, mutta sillä on sekä kesä- että talvipuvussa musta hännänpää. Kärppä tarvitsee sitä hämätäkseen saalistajia. Lumikolle hämäyshännänpäällä ei ole käyttöä, sillä se pysyttelee pääosin piilossa.

Lumikon karvanvaihdon ajoitusta säätelee valojakson muuttuminen. Lyhenevä päivä lisää melatoniinin eritystä käpyrauhasesta ja karvanvaihto alkaa. Lumipeitteen saapumisajankohdalla ja ilman lämpötilalla ei sinänsä liene merkitystä. Pitemmällä aikavälillä toki evolutiiviset voimat pyrkivät ajoittamaan lumen tulon ja karvanvaihdon samoihin aikoihin.

Ilmastossa nopeat muutokset saattavat aiheuttaa lumikkojen määrissä suurta ylimääräistä hävikkiä. Jos maa on musta ja eläin vitivalkoinen, se on oiva kohde saalistajille. Monet isommat nisäkäspedot ja erityisesti petolinnut syövät mielellään lumikkoja. Otus ei ole juurikaan myyrää suurempi, joten petojen on helppo napata vilistäjä kynsiinsä.

Lumikkojen elintapojen tuntemisesta on hyötyä, kun niiden määriä lasketaan. Nisäkäskantojen kokoa arvioidaan usein lumijäljistä. Lumikolle menetelmä ei kovin hyvin sovi, koska se yrittää olla saalistajille mahdollisimman huomaamaton eikä liiku hangen päällä muuten kuin pakosta.

Myyrämäärien ollessa huipussaan lu­­men alla on oivat ravintovarat. Tällöin lumikoiden ei tarvitse eikä kannata hipsiä turhaan hangen pinnalla. Myyräkantojen alkaessa taantua lumikoiden on pakko hylätä suojaisa lumenalusmaailmansa. Silloin niiden voi havaita loikkivan pikamatkoja hangella.

Myyräkannan laskun aikoihin lumikonjälkiä näkeekin enemmän kuin huippuaikaan.

Joka päivä on löydettävä myyrä

Lumikko on maailman pienin petoeläin. Vähäisestä koosta on paljon hyötyä. Se mahtuu sujuvasti saalistamaan myyriä niiden omissa tunneleissa, kesällä maan alla ja talvisin lumivaipan alaosissa.

Toisaalta pienellä pedolla on kiihkeä aineenvaihdunta, ja sen vuoksi se tarvitsee paljon ruokaa. Lumikon pitää löytää joka päivä myyrä ravinnokseen.

Lumikot ovat hyvin erikoistuneita myyriin, ja lumikkotiheys on niiden määristä riippuvainen. Lumikolla on myös vaikutusta myyräkantaan. Kun myyriä on paljon, lumikoilla riittää ravintoa. Tällöin ne syövät usein myyristä vain parhaat palat: korkeaenergiset ja rasvaiset aivot.

Kun myyriä on paljon, lumikot voivat saalistaa myös varastoon. Tosin varastoilla ei liene kovin suurta merkitystä, sillä heikkojen aikojen tullessa raadot ovat jo ehtineet hävitä hajottajien suuhun. Myyräkannan romahtaessa koittaa myös lumikoille nälkäiset ajat.

Erikoistumisesta johtuen lumikot sananmukaisesti etsivät myyriä viimeiseen hengenvetoon. Tämä lumikon ominaisuus painaa myyrämäärät romahduksen aikana pohjalukemiin.

Lumikoille saaliin loppuminen on kuolinisku. Ne hupenevat lähes olemattomiin. Se antaa taas myyrille tilaisuuden lisääntymiseen melko petovapaassa ympäristössä, ja pian niitä on jälleen joka kolossa.

Vaaksan pituinen peto

Lumikkonaaraan pituus on noin 15 senttiä ja paino noin 35 grammaa. Uros on hieman painavampi ja pari senttiä pitempi. Lumikot lisääntyvät keväisin ja saavat kerralla 4–12 poikasta. Suurin osa jälkikasvusta kuolee ensimmäisenä vuonna, eivätkä selvinneetkään elä kovin kauan. Lumikon elinikä on maksimissaan kolme vuotta.

Kirjoittaja: Paavo Hellstedt
Kirjoittaja tutkii Helsingin yliopistossa muun muassa kärpän ja lumikon populaatiodynamiikkaa.

lumikkoNisäkkäätViikon laji