Pitkät taipaleet tunturin kupeessa rinkka selässä ovat minulle tuttua puuhaa, mutta viimeisestä kunnon vaelluksesta oli vierähtänyt jo muutamia vuosia. Syyskuun alkupuolella 21 toisilleen tuntematonta eräopasopiskelijaa nostelivat rinkkoja harteille ja kiristelivät vaelluskenkiensä nauhoja – minä yhtenä heistä. Oli alkamassa opintojen ensimmäinen kurssi: viisi vuorokautta kestävä vaellus Lemmenjoen kansallispuistossa. Joukossa oli kokeneita vaeltajia ja ensikertalaisia, eri ikäisiä erilaisin taustoin, monenkirjavia odotuksia ja varmasti myös monenlaisia huolia omasta pärjäämisestä. Miten ihmeessä tästä hajanaisesta porukasta tulisi yhteen hiileen puhaltava joukko?

Ensimmäiset päivät kuljimme yhtä matkaa. Jokaiselle kolmen hengen ruokaryhmälle oli jaettu oma vastuualueensa, joka vaihteli päivittäin: osa suunnisti, toiset johti ryhmää, jotkut keräsivät kasveja tunnistettavaksi. Oli huolehdittava polttopuista ja tulenteosta sekä turvallisuudesta. Itse odotin innolla ryhmän johtamisen ja kommunikoinnin haasteita ison ja fyysisesti heterogeenisen porukan kanssa. Joukosta muodostui helposti pitkäksi venyvä jono, eikä kommunikointi enää onnistunut peränpitäjän ja ensimmäisenä kulkevan välillä. Hyvä keino oli laittaa perässä tulevat kärkeen, jolloin vauhti tasaantui.

Seuraavina päivinä suunnistimme pienemmissä ryhmissä opetellen kartan lukua ja kompassilla suunnan ottamista. Tauot käytettiin myös hyödyksi: opettelimme vaelluksen perustaitoja, kuten rinkan pakkaamista ja hiertymien sitomista. Kokeneemmat jakoivat auliisti tietojaan ja osaamistaan tiedonjanoisille.

Vaelluksilla tingitään arjen mukavuuksista ja palataan perusasioiden äärelle. On syötävä, juotava ja saatava suojaa sekä turvaa. Yhteiselo on tiivistä ja vaelluskumppanit tulevat vähitellen pakostakin tutuiksi. Matkan edetessä, päivä päivältä, retkikumppaneista kuoriutui uusia puolia. Kaikille annettiin mahdollisuus löytää paikkansa joukossa, kukin omaan tahtiin. Taipaleella kuuli monenlaisia tarinoita ja taustoja, syitä hakeutua luonnon äärelle. Koskettavimmat kertomukset saivat kyyneleet nousemaan silmiin.

Vaellus on monesti myös matka itseensä, omien vahvuuksiensa ja heikkouksiensa tuntemiseen ja myöntämiseen. Yhtenä tärkeänä oppina oli se, että on koko ryhmän etu, että osataan tarjota apua ja myös vastaanottaa sitä. Olipa kyseessä jalkojen hiertymät, allergiset reaktiot, kastuneet vaatteet tai liian painava rinkka, helpotusta löytyi läheltä, kunhan vain sitä uskalsi pyytää.

Yhteiselo on tiivistä ja pyörii pitkälti perustarpeiden äärellä: ruokaa, juomaa ja suojaa.

Päivien aikana saimme myös nauttia vaihtelevasta säästä pienistä yöpakkasista auringon lämpöön ja sateeseen. Osalle Lapin luonto oli täysin uusi ympäristö. Sain upeimmat luontoelämykseni, kun paarustimme rinkkoinemme puurajan yläpuolelle tunturin huipulle. Siellä odotti palkinto, kun maisema avautui ruskan väreissä upeaksi panoraamaksi. Oli tilaa ajatuksille ja tilaa hengittää. Myös muiden kasvoilla loisti ilo ja huiputuksesta tuli yhteinen onnistumisen kokemus. Toisen upean elämyksen saimme kolmantena iltana, jolloin taivaalle syttyi hiljalleen voimistuva revontulten tanssi, yltyen koko taivaankannen täyttäväksi villiksi näytökseksi.

Kipuaminen tunturin huipulle on yhteinen kokemus, joka vahvistaa ryhmäytymistä.

Iltaisin, auringon painuessa tunturin taakse, kokoonnuimme nuotion äärelle. Iloinen puheensorina täytti leiripaikan. Ohjaajien vetämät leikit ja keskustelut tiivistivät ilta toisensa jälkeen heterogeenisen ryhmämme yhä enemmän yhdeksi perheeksi. Oma suurin huoleni oli ollut, miten pärjäisin sosiaalisissa tilanteissa, sillä koulutus on ruotsinkielinen ja sanavarastoni kovin vajaa. Paljon jäikin sanomatta, kun en löytänyt sanoja ilmaisemaan tuntemuksia. Toisaalta tunteet pystyi lukemaan helposti ihmisten kasvoilta ja kuulemaan tunturin rinteille kaikuvasta naurusta.

Kurssi oli taitavasti rakennettu. Päivien aikana luppoaikaa ei juuri ollut, mutta ei myöskään kiireen tuntua. Vaikka uusia retkeilytaitoja en itse kurssin aikana juuri oppinut, sain uusia ideoita ryhmäytymisen edistämiseen ja ryhmien vetämiseen. Tärkeintä oli kuitenkin se, että opimme luottamaan toisiimme ja ryhmämme toimintakykyyn. Luonnon psyykkisistä ja fysiologisista vaikutuksista puhutaan paljon, mutta sen sosiaaliset vaikutukset ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Luonnossa suhtautumisemme toisiin ihmisiin muuttuu positiiviseen suuntaan, yhteenkuuluvuuden tunne lisääntyy ja vuorovaikutus muuttuu myönteisemmäksi. Luonto ja sen äärellä koetut yhteiset hetket todellakin yhdistävät erilaisia ihmisiä. Tämä retki tulee kestämään vielä paljon kauemmin, kuin pelkän Lemmenjoen vaelluksen verran, sillä edessä on vielä monta eräopaskoulutuksen kurssia. Tältä pohjalta on hyvä jatkaa yhteistä matkaa!

Kuva: Sanna-Mari Kunttu

Apua kannattaa pyytää, kun sitä tarvitsee. On ryhmän yhteinen etu auttaa apua tarvitsevaa.

Ihminen ja luontoihmiskoekansallispuistoretkeilyvaellusvaeltaminen