Nyt tulee nolo paljastus: olin koulussa surkea kemiassa. Alkuaineet ja erilaiset yhtälöt eivät vain millään uponneet kaaliini, vaikka kuinka koetin niitä lukea ja ymmärtää.

Sittemmin olen joutunut tekemisiin koulukemian kanssa, kun olen prepannut lapsiani kemiankokeisiin. Ja sekin on ollut yhtä tuskaa. Yhtä ja samaa lausetta on joutunut lukemaan monta kertaa ennen kuin on itsekään tajunnut, mitä siinä sanotaan – saati muodostamaan siitä fiksu kysymys, johon koululainen osaisi vastata. No, yleensä osaa, ainakin äitiään paremmin.

Iloitsin, kun uutinen Marianne Juntusen julkaisusta Kestävä kehitys kemian opetuksessa – Pedagogiikkaa ja oppilaiden omia tutkimuksia pärähti sähköpostilaatikkoon tällä viikolla. Opettajille suunnattu opas sisältää teorian lisäksi paljon harjoituksia ja oppilaiden omia tutkimuksia opetuksen ja sen suunnittelun tueksi.
Öljyonnettomuutta voi simuloida vesisaavissa ja kiertotaloustalon voi rakentaa pahvilaatikkoon.

Oppaassakin sanotaan, että oppilaat kokevat kemian vaikeaksi ja arkielämästä etäiseksi oppiaineeksi. En siis tainnut olla yksin surkeuteni kanssa kemian tunneilla tuolloin kultaisella 1980-luvulla. Luovemmat opetuskeinot olisivat voineet tehota minuunkin.

Menneiden haikailu ei enää auta minua, mutta ehkä tulevia polvia. Heille kun voidaan opettaa myös vihreää kemiaa. Se on kemian tieteenhaara, jonka toimintaperiaatteisiin kuuluu ennaltaehkäistä ja minimoida jätteet, käyttää turvallisia aineita sekä säästää aineita ja energiaa.

Lataa ilmainen Kestävä kehitys kemian opetuksesssa – Pedagogiikkaa ja oppilaiden omia tutkimuksia. Oppaan on toimittanut Lapin luonnosuojelupiiri.

kemiakemianopetusKestävä kehitys kemian opetuksessavihreä kemia