Jokirapu on ainoa alkuperäinen rapulajimme. Sitä tavataan enimmäkseen erillisinä kantoina vesistöjen latvoilla, mistä rapurutto ei ole sitä tavoittanut.

Itä-Suomen yliopistossa on vastikään valmistunut jokiravusta kiinnostava tutkimus.

”Suomalaisten jokirapujen perimä on yllättävän kapea verrattuna keskieurooppalaisiin rapuihin”, dosentti Japo Jussila kertoo.

”Näyttää siltä, että vain yksi emokanta on pystynyt valloittamaan Suomen jääkauden jälkeen.”

Jokirapu levisi Etelä-Suomeen Karjalankannaksen kautta viime jääkauden väistyessä noin 10 000 vuotta sitten. Lajin levinneisyyden pohjoisraja asettui suunnilleen linjalle Kaskinen–Mikkeli–Lappeenranta. Myöhemmin jokirapua alettiin istuttaa myös pohjoisempiin vesistöihin.

”On mahdollista, että runsaat ja suurelta osin kaoottiset istutukset ovat tuhonneet monimuotoisuutta tai että rapurutto on valikoinut tiettyä perimää”, Jussila sanoo.

Ravut ovat vesistöjemme suurimpia pohjaeläimiä, niveljalkaisten jättiläisiä. Suomessa kaupallisesti ravustettavia lajeja ovat jokirapu ja Pohjois-Amerikasta 1960-luvulla tuotu täplärapu. Muutamaa Kaakkois-Suomen vesistöä asuttaa lisäksi harvakseltaan itäisenä tulokkaana kapeasaksirapu.

Ravut ovat erakoita, jotka viettävät päivät suojakoloissaan vesistön pohjalla. Vasta illan hämärtyessä ne lähtevät ravinnon etsintään. Ravut ovat tärkeitä elinympäristönsä kunnostajia pohjaa laiduntaessaan ja kaivellessaan.

Jokirapu on tunnettu myös jaloravun nimellä. Nimi tulee suoraan jokiravun englanninkielisestä nimestä noble crayfish, joka kuvaa ravun historiaa yläluokan herkkuna. Suomeen ravunsyönti levisi vähitellen. Torpparit saattoivat jopa korvata osan maanomistajalle tehtävästä taksvärkistä jokiravuilla.

Suomen jokirapukannat olivat tiheimmillään 1900-luvun alussa, jolloin vesistämme pyydettiin noin 20 miljoonaa rapua vuosittain. Rapurutto sai kuitenkin aikaan nopean romahduksen, jota vauhdittivat muutokset vesiympäristössä.

Rapuruttoa tavattiin Euroopassa ensi kerran Italiassa 1860, ja Suomeen se saapui 1893. Pohjoisamerikkalaisilla rapulajeilla on pitkä yhteinen evoluutiohistoria Aphanomyces astaci -eliön kanssa, minkä ansiosta ne tulevat loisen kanssa tavallisesti toimeen. Jokiravun tauti yleensä tappaa.

Kun Suomen vesistöihin alettiin rapuelinkeinon pelastamiseksi istuttaa täplärapua 1960-luvun lopulla, pahempaa erehdystä ei olisi Jussilan mukaan voitu tehdä.

Täplärapu kantaa niin sanotun Psl-tyypin rapuruttoa, joka on vielä vaarallisempi kuin Eurooppaan aiemmin kulkeutunut As-tyyppi. Kerran taudin saatuaan täplärapu levittää sitä tehokkaasti. Nopeakasvuisena ja aggressiivisena täplärapu myös pystyy syrjäyttämään alkuperäisen jokiravun.

”Täplärapu on arvioitu vesieläimistä toiseksi pahimmaksi vieraslajiksi Euroopassa. Suomen kansallinen vieraslajistrategia sallii silti sen levittämisen”, Jussila moittii. Hän ei usko, että täplärapua voidaan levittää hallitusti, jokirapuvesistöjä varjellen: ”Jokainen toimi täpläravun puolesta on jokirapua vastaan.”

Jussila pitää lankoja käsissään LIFE+ RapuKamu -hankkeessa. ”Tavoitteena on jakaa tietoa jokirapukannan merkityksestä suomalaiselle vesiekosysteemille ja raputaloudelle.”

Kun hankerahoitus järjestyy, jokiravulle on tarkoitus perustaa myös suojelualueita, joissa sitä ei pyydetä ja joissa ei ole täplärapua: ”Olemme nyt kartoittaneet varsin kattavan kokonaisuuden vesiä, joihin jokirapuja voitaisiin siirtää turvaan”, ylitarkastaja Mika Laakkonen Metsähallituksen Luontopalveluista kertoo.

Ihanteellisia kohteita ovat vesistöjen latva-alueet sekä suojelualueiden vedet.

Jokirapu

Astacus astacus

KOKO: Kasvaa luonnonvesissä 10–12 sentin pituiseksi. Suurin Suomesta tavattu jokirapu on ollut 16,5 sentin pituinen.

TUNTOMERKIT: Jokiravun kyljessä, pään ja keskiruumiin uurteessa, on piikki, joka tuntuu sormeen. Täpläravulta se puuttuu. Täpläravun saksenhangassa on selkeä vaalea tai sininen laikku.

LISÄÄNTYMINEN: Saavuttaa sukukypsyyden 3–5-vuotiaana. Parittelu alkaa syksyllä vesien viiletessä 10 asteeseen. Poikaset kuoriutuvat heinäkuun alussa ja irrottautuvat emostaan ensimmäisen kuorenvaihdon jälkeen. Tavallisesti naaras laskee 50–200 poikasta.

ELINYMPÄRISTÖ: Erikokoiset järvet, lammet ja virtavedet. Rapu viihtyy niin kirkkaissa kuin tummissakin vesissä mutta vaatii hapekasta vettä. Parhaiden rapuvesien pohjat ovat kolojen kaivamiseen sopivaa mineraalimaata. Erikokoiset kivet ja uppopuut ovat tärkeitä suojapaikan antajia.

TIESITKÖ?: Ravun mahassa on kaksi kalkkipaakkua. Näihin ravunkiviin rapu varastoi vanhan kuoren kalkin ennen kuorenvaihtoa vähän samaan tapaan kuin lehtipuut ottavat syksyllä lehtivihreän talteen.

Teksti: Piia Ahonen

jokirapuravutViikon laji