Kesä on ollut sinileville poikkeuksellisen hyvä. Hautova lämpö ja tyyni sää ovat saaneet niiden massaesiintymät eli sinileväkukinnat roihahtamaan ennätyslukemiin, ja monin paikoin uiminen on ollut pitkään mahdotonta.

Kutsumanimestään huolimatta sinilevät eivät ole leviä, vaan ne kuuluvat syanobakteereihin. Sinilevä-nimen käyttö perustuu niiden kykyyn sitoa auringon energiaa eli yhteyttää. Ne ovat siis kasviplanktonien tavoin ravintoverkon tuottajia.

Itämeressä elää reilusti yli sata sinilevälajia. Kesäisistä sinilevälautoista löytyy tavallisimmin kolme valtalajia: Aphanizomenon sp., Dolichospermum sp. ja Nodularia spumigena.

”Nämä lajit pystyvät hyödyntämään ilmakehästä veteen liuennutta typpeä, mikä antaa niille kilpailuedun muuhun kasviplanktoniin verrattuna”, Suomen ympäristökeskuksen tutkija Sirpa Lehtinen kertoo.

Suuressa osassa Itämerta kasviplanktonin kasvua rajoittaa loppukesällä juuri typen puute suhteessa toiseen tärkeään ravinteeseen, fosforiin.

”Sinileväkukinnan riski Itämerellä on siis sitä suurempi, mitä enemmän fosforia on tarjolla”, Lehtinen summaa.

”Ihmistoiminta on kerryttänyt vuosikymmenten aikana Itämeren pohjaan runsaasti ylimääräistä fosforia, jota vapautuu veteen etenkin vähähappisissa oloissa”, hän jatkaa.

Lehtinen kertoo, että Nodularia spumigenan erottaa mikroskoopin alla melko helposti muista sinilevistä. Sillä on suurehkoja solurihmoja, joissa on kasvullisten solujen lisäksi myös muun muassa typen sitomiseen erikoistuneita soluja. Ne välittävät sitomansa typen kasvullisille soluille, jotka taas tarjoavat vastalahjaksi yhteyttämistuotteita, eli sokereita.

Osa sinilevistä tuottaa maksaan tai hermoihin vaikuttavia myrkkyjä. Nodularia spumigena kuuluu maksamyrkkyä tuottaviin sinileviin. Sen aineenvaihdunnassa syntyy nodulariini-nimistä myrkkyä, jolle voi altistua sekä vettä nieltäessä että ihon kautta. Nodulariini vahingoittaa maksaa, joten sinileväiseen veteen pitää aina suhtautua varoen.

”Etenkään pieniä lapsia tai lemmikkieläimiä ei saa päästää sinileväiseen veteen”, Lehtinen varoittaa.

Nodularia spumigena

Tuntomerkit:
Avomerellä voi muodostaa laajoja kellertävän vihreitä sinilevälauttoja. Mikroskoopilla lajin tunnistaa suurikokoisista solurihmoista, joiden leveys on noin 7–15 mikrometriä ja yksittäiset solut ovat pituuttaan leveämpiä.

Elinympäristö: Meret ja murtovedet.

Levinneisyys: Löytyy suolapitoisista altaista ja merenlahdista ympäri maailmaa, Suomessa tavattu vain Itämeressä.

Lisääntyminen: Lisääntyy jakaantumalla. Sinileväkukinta tarkoittaakin sinilevien massaesiintymää, jossa niiden jakaantuminen on ollut räjähdysmäistä.

Älä sekoita: Mikroskoopissa Nodularia spumigenan rihmat erottuvat kapeammista tikkumaisista Aphanizomenon-rihmoista ja helminauhamaisista Dolichospermum-rihmoista varsin helposti.

Sinileväkukinnan voi sekoittaa esimerkiksi veden pinnalle kertyneeseen siitepölyyn, mutta siitepölyä esiintyy yleensä alkukesästä ja sitä löytyy veden lisäksi myös laitureilta ja muilta pinnoilta.

Pohjasta irronneet rihmamaiset makrolevät erottuvat sinilevästä siten, että nostettaessa tikulla ne jäävät tikkuun roikkumaan, kun taas mikroskooppinen sinilevä hajoaa tikkua nostettaessa hitusina veteen.

ItämerimyrkytsinileväViikon laji