Lintulaudan rasvapötkylää lehahtaa nakertamaan mustavalkoinen lintu. Punainen päälaki tuo ensimmäiseksi mieleen tutun käpytikan, mutta tämä on siihen verrattuna pikkiriikkinen. Pian roteva käpytikka ilmaantuukin paikalle omistajan elkein, ja pieni siivekäs väistää metsän suojiin. Mikä tämä lintulaudan vieras oikein oli?

Talipötkylällä vieraili kuvaavasti nimetty pikkutikka. Lintu muistuttaa väritykseltään kovasti lähisukulaisiaan käpytikkaa ja erityisesti valkoselkätikkaa. Mustassa selässä kulkee valkeita poikkiraitoja, eikä lajilla ole käpytikalle tunnusomaisia valkeita olkalaikkuja. Vaalea vatsapuoli on viiruinen, ja toisin kuin serkuillaan, pikkutikan alaperässä jalkojen takana ei ole koskaan punaista. Koiraan ja nuoren linnun päälaki on räiskyvän punainen, mutta naaraalla musta. Pikkutikka on kooltaan rinnastettavissa varpuseen, joten pieni koko on sen selkein tuntomerkki.

Naaraalla on vaalea otsa ja musta päälaki. Kuva: Jevgenijs Slihto / Flickr (CC BY 2.0)

Keväällä pikkutikka innostuu kuuluttamaan reviiriään rummuttamalla kuivaa puuta tai vaikkapa puhelinpylvästä. Soidinlaulu on nopea hokeva sarja “kii-kii-kii-kii-kii…” Pikkutikka kovertaa pesäkolon lahoon puuhun ja munii toukokuussa neljästä kahdeksaan valkoista munaa. Poikaset kuoriutuvat kahden viikon kuluttua ja kasvavat lentokykyisiksi noin kolmessa viikossa.

Pikkutikka pesii koko maassa erilaisissa lehtipuuvaltaisissa kosteissa metsissä ja ryteiköissä. Se harvinaistuu selvästi pohjoiseen päin, mutta asuttaa myös tunturikoivikoita. Pikkutikka on paikkalintu, mutta joinakin vuosina nuoret tikat joutuvat vaeltamaan etsiessään uusia reviirejä.

Ravinnokseen pikkutikka etsii puun kuoren alta erilaisia toukkia. Se kaivaa ne näppärästi esiin monta kertaa nokkaa pidemmällä ja tahmealla kielellään. Kesäisin lintu hyödyntää kaikkea saatavilla olevaa hyönteisravintoa ja hämähäkkejä, talvisin se etsii syötävää myös kuivuneiden järviruokojen sisältä.

Pikkutikka on melko harvinainen näky lintulaudoilla – niitä on arvioitu olevan suomessa vain 4000–7000 paria, kun esimerkiksi käpytikkoja on satakertainen määrä. Pikkutikan kanta notkahti jyrkästi 60-luvulla metsätalouden tehostumisen myötä, mutta nykyään jäljellä olevan kannan arvioidaan olevan elinvoimainen.

Suurin uhka pikkutikalle on todennäköisesti lahoavan puuston poistaminen metsistä ja sopivien elinalueiden harveneminen. Myös kylmät talvet ovat sille vaikeita, joten lauhtuva ilmasto lupaa lajille hyvää. Tikkaa voi auttaa lähiympäristössään pitämällä talven yli talia tarjolla. Kesämökin rantalepikot voi myös hyvillä mielin jättää ränsistymään pikkutikkaa varten.

Pikkutikka

Dendrocopos minor / Dryobates minor

Ulkonäkö: Pienin kotimaisista tikoista. Mustavalkoinen, selässä valkoiset poikkiraidat. Koiraalla punainen päälaki.

Elinympäristö: Lehtipuuvaltaiset vanhat tai kosteat metsät ja ryteiköt. Tarvitsee lahoavaa puuta.

Lisääntyminen: Hakkaa pesäkolon lahoon puuhun. Munii neljästä kahdeksaan munaa, molemmat emot hoitavat poikasia.

Ravinto: Puun kuoren alla elävät toukat ja muut hyönteiset.

Ääni: Rummuttaa, soidinlaulu pirteä sarja “kii-kii-kii-kii…”

Uutta: Vuonna 2015 tehty geenitutkimus antaa viitteitä siitä, että pikkutikka kuuluukin Dendrocopos-suvun sijaan erilliseen Dryobates-sukuun muutaman amerikkalaisen ja yhden aasialaisen tikkalajin kanssa.

pikkutikkatikatViikon laji