Yhä useampi suomalainen on kyllästynyt tehometsätalouden jätöksiin. Tututkin maastot on liikakansoitettu erikokoisilla avohakkuilla, koristeltuina monipuolisilla maanpinnan rankaisumenetelmillä, joita ammattikielellä kutsutaan mätästykseksi. Suo-ojien syvyisiä ajouria näkyy maastossa näiden ulkopuolellakin.

Vanhat, kyliä yhdistäneet metsäpolut on hävitetty samassa maailmanpalossa muistoihin, ne on vaihdettu viivasuoriin metsäteihin, joiden seitti ulottuu etäisimpiin takamaihin. Jokaisen metsätienpätkän päässä ja varsilla lojuu pinoja odottamassa poiskuljetusta.

Varjoisaa vanhan metsän rikkumatonta sammalpeitettä tapaa enää suojelualueilla. Korkeammilta paikoilta iskee silmään jotenkin repaleinen, nuori puusto. Siellä missä oli ennen aukea suo, kasvaa nyt kituliaista männikköä, missä oli kumiseva kangasmetsä, on nyt aukeaa.

Tavallinen luonnossa liikkuja – metsästäjä, marjastaja, virkistäytyjä – ei metsätalouden jälkiä juuri kaipaa. Heille maiseman pysyvyys samana on arvo, joka takaa myönteisen elämyksen. Varoittamatta syntyneet hakkuujäljet aiheuttavat pelkkää harmia, surua ja ahdistusta.

Metsätalouden pääongelma ei ole puun riittävyys tai kantohinnan määrä, vaan se, että metsätalouden voimakas harjoittaminen syö kaikkien muiden metsänkäyttömuotojen mahdollisuuksia tarjota laadukkaita elämyksiä. Pysyvän muutoksen kourissa oleva metsämaisema ei salli kiintymistä mihinkään. Normaalia ihmisen luontosuhdetta mielipaikkoineen, tuttuine marja- tai sienimaineen, ei enää synny.

Metsään ei uskalla mielistyä, kun pian tilalla on vain kannokko.

Sykähdyttäviä elämyksiä tarjoilevaan vaaranrinnemetsään ei enää uskalla mielistyä, kun tietää että se on viimeistään kahden vuoden päästä kadonnut, tilalla vain tyly kannokko.

Tehometsätalous on Suomen totaalisin maankäyttömuoto, se kattaa paikoin yli 90 prosenttia kaikesta maapinta-alasta. Koko tuon pinta-alan pääasiallisin ja usein ainoa tehtävä on tuottaa puuta metsäteollisuuden tarpeisiin. Tässä tilanteessa metsiemme monikäyttö on enää pelkkä metsäpäivien juhlapuheiden fraasi.

Jaksollisen avohakkuumenetelmän korvaamiseksi on jo pitkään tarjottu jatkuvaan kasvuun perustuvaa yläharvennusta, jolloin metsän tunnelma säilyisi auttavana hakkuukierron jälkeenkin. Hiilivaraston ja monimuotoisuuden säilymisen, sekä monikäytön turvaamisen kannalta jatkuva kasvatus on ylivoimainen verrattuna jaksolliseen kasvatukseen.

Tutkimuksissa se on todettu valtaosassa metsiä myös taloudellisesti tuottavimmaksi. Miksi siihen ei siis siirrytä, miksi siitä ei ole tullut vakiintunutta metsätalouden normikäytäntöä?

Ehkä vastaus on siinä, että avohakkuukoulukunta ehti opettaa parin sukupolven verran sekä metsänhoitajia että -teknikkoja tavalla, jota modernisti kutsuttaisiin aivopesuksi. Tehometsätalous nähtiin Suurena Isänmaallisena Velvollisuutena. Jaksollisen avohakkuumenetelmän oheen ei sallittu siitä poikkeavia oppeja. Silti jaksollisen kasvatuksen pakonomainen käyttö ei perustunut vertailevaan metsätutkimukseen.

Metsäntutkijoita kuunnellessa äimistyy, kun huomaa tuon asenteen jatkumon. ”Kyllähän sitä voi kokeilla tuota jatkuvaakin kasvatusta, mutta kun…” — ”Joissakin oloissa se voi olla kannattavaakin, mutta eihän me nyt voida…”

Niinpä. Perinteisesti miessukupuolen hallussaan pitämä metsätalous ja -tutkimus kärsivät vaihtoehtoisten, luontoa ja itseäänkin kunnioittavien näköalojen puutteesta enemmän kuin mikään muu moderni toimiala.

Kaikkien uusien tutkimustulosten ja järkipuheen edestä löytyy vain paikalleen juuttuneen levysoittimen neulan määrätietoisuudella nykivä jatkuvan vastustuksen menetelmä, josta kirkon, valtakunnan ja tavallistenkin kuntien homeisten dogmien puolustajat hämmentyen kateutuisivat menetelmän arvon tajuttuaan.

Vai onko vastaus niin yksinkertainen, että metsänomistajan metsiin on päästettävä hakkuukoneen lisäksi myös taimitarhojen, lannoittajien, äestäjien ja helppoheikin lailla yhtä ja samaa kauppaavien metsäneuvojien koneet, koulukunnat ja puoluetoverit, kaikki metsänomistajan tuloja ja valtion tukiaisia innolla jakamaan?