Entä jos tämä tie ei lopukaan koskaan? Kävelen otsalampun valossa kohti Örön kuuden tuuman patteria. Säiden piiskaamat männyt kurkottavat ylleni koukeroisilla käsivarsillaan, ja mielikuvitus karkaa laukkaan.

Tie on viivasuora, eikä sen päätä näy. Tien nimi Pitkä ikävä juontuu saaren sotilaskäytöstä, mutta pimeydessä se tuntuu sopivan myös nykyhetkeen. Yksin öisellä metsätiellä yliluonnollinen nappaa pikkusormesta kiinni, vaikka sitä kuinka koettaisi järkeilemällä karistaa kannoilta.

Pimeät tiet eivät ennenkään ole osoittautuneet loputtomiksi, eikä niin käy nytkään. Syke alkaa tasaantua, kun saavun punamullatulle kasarmirakennukselle, jonka ikkunoista tuikkii valo.

Sisällä tapaan eräopas Sanna-Mari Kuntun, joka vie kasarmille kokoontuneet MörkÖrö-tapahtuman osallistujat retkelle pimeään. Tapahtuman nimestä huolimatta Kunttu painottaa, että möröt jäävät sisälle, eivätkä lähde mukaamme retkelle.

Eräopas Sanna-Mari Kunttu retkeilee mielellään pimeässä. Kuvat: Anna Tuominen

Pitkä hämärä

Aaltojen humu voimistuu, kun kuljemme kohti rantaa. Vinha merituuli tempoo sadetakkia, muttei pääse iholle asti. Otsalamppujen valokeilojen jono keikkuu lempeästi, eivätkä möröt vilkaisekaan pienen retkueemme suuntaan.

Kunttu pysähtyy kun ääni vielä kantaa pauhun yli. Hän kertoo, että pimeyttä edeltää hämärän aika, joka alkaa auringonlaskusta ja jatkuu siihen hetkeen, kun viimeinenkin kajastus horisontista on kadonnut. Retkeilijän näkökulmasta silloin on ollut jo tovin pimeää.

Hämärä muuttuu syvetessään, ja siksi se jaetaan kolmeen vaiheeseen.

Tähyilemme pilvien alta pilkottavaa taivaanrantaa. Nykyään hämärä on voitettu, ja GPS-paikantimella navigoiva merenkulkija pitää kurssinsa pilviselläkin säällä. Sähkövalo takaa, ettei suuressa osassa Suomea tule pimeä enää ollenkaan.

Horisontissa näkemämme hämy taitaakin olla Turku eikä aurinko.

Sopeumia pimeyteen

Matka jatkuu rantaa pitkin. Lamput poimivat välähdyksiä sieltä täältä, eikä mieli osaa askarrella niistä kokonaisuutta. Sivusilmällä meri näyttää vain mustalta seinältä, ja maisema kutistuu ympärillemme. Tunne on erikoinen ja kutkuttava.

”Ihminen ei ole sopeutunut liikkumaan pimeässä. Kun näköaistia rajoitetaan, muut aistit korostuvat”, Kunttu sanoo. ”Itse pidän siitä, että tuulee. Silloin en kuule ja hätkähdä jokaista metsän risahdusta.”

Vesisiippa on jo vetäytynyt horrostamaan bunkkeriin. Kuva: Sanna-Mari Kunttu

Kun sammutamme otsalamput, menee minuutteja ennen kuin silmä alkaa erottaa edes suurimmat kivet ja maata myöten lamoavat katajat.

Tässä suhteessa olemme aika yksin. Kunttu kertoo, että jaamme Örön muun muassa kauriiden, supikoirien, metsäjänisten ja saukkojen kanssa. Kaikilla näillä eläimillä on silmän verkkokalvon takana heijastava pinta, joka peilaa valon toistamiseen silmän aistinsoluille.

”Siksi niiden silmät kiiluvat, jos otsalampun valo osuu niihin.”

Olen hiukan jännittänyt ja toivonutkin, että valokeila poimisi pimeydestä silmäparin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei meillä ole seuraa.

Aina hyvää hämäränäköä ei edes tarvita. Pienet jyrsijät tunnustelevat kulkureittiään pitkillä viiksillään. Lepakot muodostavat kaikuluotaamalla kuvan ympäristöstään. Tällä erää nahkasiivet ovat jo vaipuneet horrokseen. Kunttu löysikin muutaman talvehtijan saaren linnoitusten suojista. Siellä on helpompaa pysytellä piilossa.

Pimeä katoaa saasteeseen

Metsäpolun uumenissa tuuli antaa periksi ja pilvien lomasta pilkottavat tähdet jäävät oksien taa. Tämän pimeämpää kohtaa Öröltä ei ehkä löydy. Vaikka saari roikkuu avomeren reunalla, joka suunnasta tuntuu kajastavan kellertävää valoa.

Örö itsekin hehkuu katuvalojen, perhospyydysten ja tutkatornien merkkivalojen väreissä.

Valon määrä maailmassa kasvaa jatkuvasti. Mitä vähemmällä sähköllä sitä saadaan tuotettua, sitä enemmän sitä tuotetaan. Kun valo alkaa häiritä ihmisiä tai luontoa, sitä kutsutaan valosaasteeksi.

Kallioimarre viihtyy Örön avokallioilla. Kuvat: Anna Tuominen

”Valosaaste vaikeuttaa nukkumista ja häiritsee hormonitoimintaa. Sen epäillään lisäävän rintasyöpäriskiä ja aiheuttavan liikalihavuutta”, Kunttu listaa.

Valo häikäisee ja stressaa, mutta sitä vaaditaan, sillä se luo turvallisuuden tunteen. Kaupunkien valot eivät ole vähentäneet rikollisuutta, mutta ne vähentävät liikenneonnettomuuksia ja rauhoittavat kadulla kulkijaa.

Valosaasteen vaikutuksia luontoon selvitetään jatkuvasti. On huomattu, että yöeläinten on vaikeampi saalistaa keinovalossa. Muuttolinnut taas saattavat eksyä reiteiltään ja törmäillä rakennuksiin. Kirkas ulkovalaistus kiusaa myös hyönteisiä.

”Kasvitkin tarvitsevat pimeyttä, koska niiden elintoiminnot rytmittyvät yön ja päivän mukaan.”

Mieli vastaan pelko

Retki päättyy kohtaan, jossa katuvalot alkavat. Astumme pimeästä takaisin siihen maailmaan, jossa muutkin ihmiset elävät.

”Olen koettanut poistaa pimeän pelkoa ja omia mörköjäni lapsesta asti, mutta silti ne pysyvät. Toisaalta niitä oppii käsittelemään. Ne ovat vain pääni sisällä, eivätkä oikeita uhkia.”

Hän on tutustunut omiin mörköihinsä ja tietää, mitä mielen perukoilla vaanii.

”Se on aika jännä, koska usein mörkö on perässä nuuskuttava susilauma. En pelkää susia. Olen jopa kohdannut suden luonnossa, ja se on lähtenyt karkuun. Ehkä lapsuuden Punahilkka-tarinat ovat vaikuttaneet siihen, että mörkö ottaa suden muodon.”

Kunttu kertoo, että pimeän pelko on ihmislajille tarpeellinen. Se on pelastanut esivanhempiemme hengen, kun ihminen on yhä ollut saaliseläin. Vaikka suomalaisissa metsissä meitä ei vaani mikään, evoluution oppeja ei noin vain karisteta. Sen sijaan möröt voi hätistää kannoilta nurinkurisella logiikalla – pysähtymällä.

Katso video!

Mitä tehdä, kun pimeän pelko yllättää?

Kun valaistulta tieltä poikkeaa reitti metsään, päätän lähteä mörköjahtiin. Hetken aikaa tuntuu jopa miellyttävämmältä olla valojen vieressä kuin niiden alla. Ei kuitenkaan tarvitse kävellä kauaa, kun mörkö luikertaa mielikuvitukseen. Tämä on kuin se elokuvan hetki, jossa musiikki hiljenee ja yleisö tietää, että kohta heidät säikäytetään, vaikka he kuinka varautuisivat.

En halua selvittää, miten yleisö säikäytetään. Olen jo kiristämässä tahtia, kun jään pohtimaan, mitä Kunttu neuvoi. Jos nyt lähden, en saa koskaan tietää, miten yleisön kävi. Pysähdyn kokonaan.

Sekunnit kuluvat, säikäytyksen olisi pitänyt jo tulla. Hetkessä jännite lässähtää. Odotan rauhassa ennen kuin lähden liikkeelle, eikä mörkö enää palaa.

Poikkean rantaan ja henkäisen ihastuksesta. Tuuli on riepottanut pilvet hajalleen, ja Linnunrata halkoo taivasta. Otsalampun valokeilan kokoinen maailma avartuu niin suureksi tilaksi, ettei mieli kykene edes käsittelemään sitä.

Käyn pitkäkseni rantakalliolle ja ihailen tähtiä. Vain pieni osa suomalaisista asuu niin kaukana valosaasteesta, että siellä näkisi Linnunradan. Minäkään en ole päässyt ihailemaan sitä pitkään aikaan.

Kun talvea hohkaava kallio hyppyyttää minut jalkeille, jatkan matkaani. En halua kompastella pimeässä, joten laitan otsalampun päälle, niin himmeälle kuin sen saa. Silti va­lo tuntuu jostain
luopumiselta.

MörkÖ on vuosittain jossain päin Kemiönsaarta järjestettävä pimeysfestivaali. Tämänvuotiseen MörkÖrö-tapahtumaan liittyvät taideteokset ovat saarella nähtävissä 6.1.2022 asti.

Eräoppaan vinkit pimeässä retkeilyyn

• Ota mukaan otsalamppu, varaparistot ja varalamppu.
• Hyvän lampun kanssa pimeydessä voi tehdä mitä vain, vaikka retkiluistella. Turvallisuuteen täytyy kuitenkin kiinnittää vielä enemmän huomiota kuin päiväsaikaan.
• Pidä kännykän akku ladattuna. Karttasovellukset suojaavat eksymiseltä.
• Älä säntää juoksuun, vaikka alkaisi pelottaa. Se kasvattaa kompastumisriskiä. Pysähtyminen ja rauhoittuminen auttaa pelkoon paremmin.
• Jos yksin telttaillessa pelottaa, lukeminen voi viedä ajatukset muualle.
• Kerro jollekulle, mihin olet menossa. Jos jännittää liikaa, ota kaveri mukaan.