Sodan jälkeen kahlehdittiin valtiovallan kannustamana Kemijokisuun Isohaara tuottamaan sähköä. Valtion vesivoimatoimikunta ja Kemijoki Oy väittivät, ettei joen voimalaitosten jatkorakentaminen kannata ilman latvavesille suunniteltuja säännöstelyaltaita. Kitisen ja Luiron latvojen laajat suoalueet valittiin tekoaltaiden paikoiksi.
Maan talouselämä piirsi kartoille Lokan ja Porttipahdan tekoaltaat.
Altaitten alle jäi kokonaisia vauraita kyliä. Lokka, Korvanen, Mutenia, Riesto, Kurujärvi ja Laiti historioineen ja perinteineen eivät painaneet mitään.
Sodan jälkeinen Suomi vaati vaurastuakseen uhrauksia, rakentaminen selitettiin suureksi isänmaalliseksi velvollisuudeksi. Veden alle jäi yksin Lokan altaalla 420 neliökilometriä soita ja metsiä.
Asukkaat ostettiin epämääräisillä lupauksilla ja rahalla, joka monen kohdalla suli inflaatioon muutamassa vuodessa. Yhteensä yli sata perhettä sai häädön.
Silloisen Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen Niilo Söyrinki, Valter Keltikangas ja Aarno Kalela koettivat keskustella voimayhtiön ja valtiovallan kanssa. Heille selitettiin, ettei mitään voi enää tehdä. Annettiin ymmärtää, ettei kyseessä olekaan Kemijoen hanke, vaan suomalainen jälleenrakennushanke, joka liittyi valtakunnan elvyttämiseen sodan jälkeen.
Lokan altaan alle jäi äärimmäisen arvokasta suo- ja jokiluontoa, joka tunnettiin sangen pintapuolisesti. Soiden ja tulvaniittyjen kirjo kuitenkin tiedettiin lähes korvaamattomaksi. Posoaavan yleisnimellä tunnettu suosysteemi oli Euroopan suurin.
Näkymä Sompiojärveltä Nattasille, vasemmalla Serrikäisen itäreunaa, keskellä Terävä-Nattasen ja Suku-Nattasen keilat välissään Lupukaisen selkää.
Suomen Luonnonsuojeluyhdistys näki ainoana vaihtoehtona kerätä tutkimuksen avulla alueesta mahdollisimman paljon tietoa ennen veden nousemista. Se perusti Kemijoen patoamisaltaiden tutkimustoimikunnan, joka koostui pääosin eri alojen nuorista tutkijoista.
Rahoitus saatiin opetusministeriöltä ja valtion luonnontieteelliseltä toimikunnalta keväällä 1958. Varat riittivät vain kahdeksi vuodeksi.
Toimikunnan sihteeriksi valittiin Rauno Ruuhijärvi, joka oli jo muutaman vuoden tutkinut Pohjois-Suomen aapa- ja palsasoita.
Kohti Sompiota
Sekalainen, noin kaksikymmenpäinen tutkijajoukko lähti pienissä ryhmissä kohti Sompiota loppukeväällä 1958. Osa majoittui alueen suurimman kylän, Korvasen, kansakoulun oppilasasuntolaan. Kylässä oli tuolloin koulun lisäksi kaksi kauppaa ja posti. Postiauto Sodankylästä kulki arkipäivisin Vuotson ja Korvasen kautta Lokkaan ja takaisin.
Varsinainen allasalue oli tavoitettavissa vain vesitse. Ruuhijärvi lähti Tauno Ulvisen kanssa Metsähallituksen lainaveneellä hakemaan sovittua toista venettä Riestosta.
Alkukesää sävytti kulleron keltainen, heinäkuuta rantatädykkeen sininen.
Oli kevättulvan aika. Joki katosi tulvan alle leviten kauas jängille. Miehet eksyivät tulvan keskelle, ja löysivät Kuukkelin talon kumpuun iltahämärissä. Riestoon oli vielä kilometrin matka, ja he päättivät kysyä yösijaa. Talossa oli kylmä, ja ruoka oli loppu. Kuulun lapintalon leskiemännältä puuttui lähes kaikki tuona keväänä. Allasuhka näkyi siten jo 10 vuotta ennen patoamista.
Mutenia 1973: Tapion veljekset Jussi ja Arppa, keskellä Rauno Ruuhijärvi.
Elämä Sompion kylissä oli odottava ja pysähtynyt. Poroja vielä hoidettiin, mutta muuten tunnelma oli kuin kukaan ei jaksaisi tehdä mitään. Vanha metsästys- ja kalastuskulttuuri, karjanhoito sekä ohran- ja perunanviljely olivat hiipumassa.
Sompiota oli jo muutenkin kuritettu yhden sukupolven aikana. Espanjantautiin oli kuollut kolmisenkymmentä ihmistä, ja sodat veivät saman verran nuoria rintamamiehiä.
Heinäkuussa 1944 partisaanit murhasivat Lokasta ja Yli-Luirolta 24 naista, lasta ja vanhusta.
Niilo Heinon (s. 1927) ohjaama ja kuvaama sekä Osmo Vuoriston käsikirjoittama dokumentti on kolmiosaisen Sompio-sarjan perusosa.
Sompio, Ohj. Niilo Heino 1962 / KAVI
Pitkiä päiviä
Tutkimukset alkoivat. Miehet jakaantuivat päivittäin eri suuntiin. Ruuhijärven työt sujuivat siten, että ajettiin veneellä Luiroa ja sen sivujokia pitkin sopivaan paikkaan ja painuttiin jängille kuvaamaan kasvillisuutta ja keräämään näytteitä museoihin. Jokivarret olivat tulvan muovaamia hiekkapenkkoja, joissa kasvoi hiukan havupuitakin, mutta valtaosa oli raivattu niityiksi. Alkukesää sävytti kulleron keltainen, heinäkuuta rantatädykkeen sininen.
Jokipenkan takaa alkoi Sompion aapamaa, jonka osia jokihaarat erottivat toisistaan; muun muassa Seita-aapa, Kaita-aapa, Posoaapa, Kotiaapa, Naarasaapa, Nalka-aapa ja Vaaranaapa. Näistä jäljellä on enää Vaaranaapa ja osia Nalka-aavasta.
Seppo Eurola tutki niittyjä, Jouko Siira lintuja, kasvistoa Tauno Ulvinen ja Kyösti Laaksonen. Sompiojärven vesihyönteisiä tutki Mauri Hirvenoja ja soita Rauno Ruuhijärvi apulaisenaan Väinö Hosiaisluoma. Paljon muitakin oli mukana.
Luiron rantaniittyjä Korvasen lähellä.
Useimmiten kuljettiin Riestoon. Sieltä Ruuhijärvi vaelsi kymmenkilometrisen Posoaavan yli Vuotso-Korvasen tielle, josta pääsi illalla postiautolla takaisin. Päivät olivat pitkiä, ja miehet illalla väsyneitä. Mitään juhlia ei vietetty, koulun kellarissa oli sauna, joka lämmitettiin jos jaksettiin.
Koulu oli rakennettu sodan jälkeen. Miehillä oli majoitustilana muutama huone ja keittiötila. Opettaja Tapaninen suhtautui heihin ystävällisesti. Taka-Lapin kaupasta sai ruokaa, ja Martinin ja Olavi Alakorvan taloista tuoretta maitoa.
Posoaavan allikoilla
Maiseman avaruus sykäytti. Laajan aapamaan noin 600 neliökilometrin laakiota piirittivät tunturit. Lounaassa siinsi Koitilainen, lännessä Riestovaarat, Nattasten keilat luoteessa, Raututunturit ja Saariselkä Sokostille saakka pohjoisessa sekä Vuoltinen idässä. Aurinkoisena päivänä näky oli sykähdyttävä.
Posoaavan vetisimmillä osilla ei näkynyt jälkeäkään ihmisestä, lintuja sen sijaan oli paljon. Yleisimpiä olivat suokukot ja kapustarinnat, ja rimmissä pienet vesipääskyt. Rauno Ruuhijärven sykähdyttävin hetki oli kun muuttohaukka sieppasi suokukon nenän edessä. Metsähanhet hakivat sulkasatoaikana suojaa ja ruokaa vetisistä raate- ja kortelammista.
Seitajärvenaapa taustallaan Nattastunturit.
Tuuli kävi tasaisesti yli jänkämaan pitäen sääskien armeijat enimmäkseen aisoissa. Päivät menivät rämpiessä, kahlaillessa, usein saapaskin haukkasi, mutta pääosin jängät olivat joustavaa kasvijuurten mattoa.
Märimpiä paikkoja oli kuljettava jänteitä pitkin, jotka eivät aina vieneet oikeaan suuntaan ja katkeilivat ikäviksi umpiperiksi. Pääosa suosta oli karua, tyypillistä aapasuoluontoa, seassa hienoja lettoja.
Surviaisten tanssi oli pysäyttävä näky – oli kuin suopalo olisi syttynyt jängästä niiden purkautuessa vesiallikoista helteisenä päivänä. Ei tarvinnut ihmetellä miksi hyönteissyöjälinnut viihtyivät Sompiossa.
Ruuhijärvi muistaa nuo kesät 1958–60, joiden aikana tutkimuksia tehtiin, valoisina ja hienoina aikoina, vaikka katoavaisuuden katkera juonne oli kaiken aikaa läsnä. Suon ja hien tuoksut, saraheinän huojunta tuulessa, luhta- ja ruostevillojen meret ja raatteen täyttämät rimmet piirtyivät ikuisesti mieleen saaden syttymään samalla voimakkaan luonnonsuojelun palon.
Sompion kalavedet olivat kuuluja runsaudestaan.
Sompio, Ohj. Niilo Heino 1962 / KAVI
Lopun odotusta
Kesällä 1959 näkyi altaan tulo jo selvästi. Yhä useampi allasalueen asukas oli suostunut Kemijoki Oy:n kauppamies Karppisen maanitteluun. Tämä taitava ihmistuntija osasi ostomiehen konstit: ”Jos tehdään heti kaupat niin saat reilusti enemmän, mutta älä vaan kerro naapureille! Ja jos ei myy niin voi käydä niinkin, että jää vallan rahatta.”
Kyläläiset vaikenivat ja kyttäsivät toisiaan. Ketkä olivat menneet myymään, ja mitä olivat saaneet?
Korvasessa ei tehty enää heinää kuin läheisillä pelloilla, korvauksia oli jo saatu. Menestyksekästä perunan ja ohran viljelyä lopeteltiin. Altaiden reunamaiden parhaita metsiä ryhdyttiin raivaamaan. Kelot ja koivut jätettiin kaadettuina maahan.
Tietoisuus siitä, ettei mitään ollut tehtävissä, oli ahdistavaa. Ihmiset olivat luovuttamassa, kykenemättömiä taistelemaan vastaan. Lopun alku oli käynnistynyt.
Kauppoja tehdessä puhuttiin miljoonista, mutta inflaatio oli nopeaa. Jos rahalle halusi saada vastinetta, se oli tuhlattava pikaisesti, vaikka taksilla.
Sompion kesät olivat valoisia, vaikka katoavaisuuden katkera juonne oli kaiken aikaa läsnä.
Inflaatio puri myös tutkimusmäärärahoihin. Niistä sihteerinä toiminut Ruuhijärvi maksoi kenttätöiden matkat ja päivärahat, mutta kun tuli tutkimusten julkaisun aika, niin rahat loppuivat. Mikään taho ei myöntänyt lisää, ja moni tutkimus jäi kokonaan julkaisematta.
Aiottu yhteinen kirjakin jäi tekemättä, mikä oli sääli, sillä paljon mielenkiintoista tietoa kirjattiin. Sompiojärven kalarikkauskin selvisi, syitä siihen olivat surviaissääskien valtavat massat ja kirkkaat lähteiset ojat. Ruuhijärven oma ala, kasvillisuus- ja suotyyppitutkimus tuli raportoitua, mutta esimerkiksi metsätutkimus ja soiden siitepölytutkimus jäivät kesken tai tekemättä.
Kemijoki-yhtiö ei tukenut tutkimuksia millään lailla.
Väistämään joutuivat kaikki allasalueilla asuneet 560 ihmistä. Ihmisten lähdettyä kylät ja talot jäivät autioiksi. Niihin asettuivat metsänraivaajat, joille kelpasi vain arvopuu. Mukana oli onnenonkijoita ja pontikankeittäjiä paikallista maailmanloppua odottaen. Lopuksi talot ja raivatut puukasat poltettiin.
1500-luvulla vaikuttaneen lovinoita Akmeelin oletettu hautapaikka jäi altaan rantapenkkaan.
Vauras Korvasen kylä hukkui kokonaan vesimassojen alle.
Sompion kiiskismarkkinoilla saaliiksi tuli runsaasti särkeä, ahventa ja säynävää. Kiiskismarkkinat oli syyskuinen yhteiskalastus, johon osallistuttiin lähikylistä. Saalis jaettiin kalastajien kesken.
Kiiskismarkkinat Sompio, Ohj. Niilo Heino 1961 / KAVI
Posoaavalta Laatokalle
Rauno Ruuhijärvi arvelee, että Sompion kokemukset vaikuttivat kuitenkin Kemijoki-yhtiön myöhempiin haasteisiin – Ounasjoki ja Vuotos jäivät rakentamatta.
Ruuhijärvi jatkoi soiden tutkimusta, ja tuli 1978 valituksi Luonnonsuojeluliiton puheenjohtajaksi. Hän johti liittoa vuoteen 1990 saakka. Nyt hän on liiton kunniapuheenjohtaja.
Ruuhijärvi on edelleen luontotyyppien uhanalaisuustyöryhmässä soidensuojelun asiantuntijana. Posoaavalta alkoi elämän mittainen työ. Hän on ollut auttamassa kansallispuistojen perustamista myös Venäjällä.
”Pitkäaikainen projektini on ollut Laatokan saariston kansallispuisto. Sekin on nyt toteutunut. Luonnonsuojelussa ei kuitenkaan saa mitään aikaiseksi yksin”, toteaa Rauno Ruuhijärvi hymyillen.
Lokan ja Porttipahdan tekojärvet