Tammikuun alkupuoli. Kaamos on juuri päättynyt Lemmenjoen kansallispuistossa ja talvi taittunut kohti valoa, mutta aurinko tarjoaa säteitään vielä kovin kitsaasti. Lemmenjokilaakson pohjalle saakka ne eivät yllä. Lämpötila heittelee 10 ja 30 pakkasasteen välillä, joten olosuhteet ovat otolliset.

Englantilainen Robert Canis on retkeillyt Suomessa useita kertoja, mutta erämaan kaamosta hän ei ole vielä kokenut. Lukuisien talviretken varusteita koskevien sähköposti­viestien jälkeen seisoimme lopulta Njurkulahdessa, pitkän tien päässä, Lemmenjoen matkailun ja elämän keskuksessa.

Kylän 46 asukasta elävät poronhoidosta ja matkailusta. Inariin on matkaa 50 kilometriä.

Taustalla kohoaa tuntureiden etuvartiona jylhä Joenkielinen. Tunturi on mainio päiväretkikohde, Njurkulahdesta voi vaeltaa 16 kilometriä pitkää kierrosta pitkin ihailemaan laelta avautuvaa maisemaa.

Me teemme pitemmän retken. Kultamaille voi kesäaikaan matkata leppoisasti venekyydillä, mutta talvella matka on taitettava omin voimin.

”How hard could it be?”, kuinka raskasta tästä voi tulla, Robert miettii ja ihmettelee pitkiä metsäsuksiamme.

Robert ei ole hiihtänyt, hädin tuskin nähnyt suksia tai ahkiota, ennen tätä retkeä. Tasaisella matkan teko sujuu, mutta mäet ovat mahdottomia. Robert vaihtaakin ylä- ja alamäissä lumikenkiin. ”I am fine as long as it’s flat”, tasaisella pärjään kyllä, hän sanoo. Ennakkoluulotonta, täytyy sanoa.

Robert ei ole hiihtänyt ennen tätä retkeä. Njurkulahdesta Morgamojan Kultalan kämpälle suurin osa matkasta oli tasaista jokijäätä.

Lapin kullan kimallus

Njurkulahdesta on liki kolme peninkulmaa Morgamojan Kultalan kämpälle, retken kääntöpisteelle. Onneksi suurin osa matkasta oli tasaista jokijäätä. Paluumatkan aluksi kireä pakkanen lauhtuu sopivasti.

Kultamaiden historiaa henkivä kämppäkenttä rakennuksineen uinuu syvää talviunta. Keväthanget kutsuvat hiihtovaeltajia kaamosta enemmän, mutta kesä on vilkkainta aikaa. Silloin polkuja patikoi retkeilijöitä, ja kultavaltauksilla ahkeroi isomuksesta haaveilevia kullankaivajia.

Kultaryntäyksen aikaan  tupa toimi kauppana, postina ja kahvilana.

Vilkasta oli myös 1940- ja 1950-lukujen taitteessa, kultaryntäyksen aikoihin, kun kullankaivajien rakentaman Morgam­ojan Kultalan, tai yhden rakentajansa mukaan Pellisen kämpän hirret vielä hohtivat uusina. Kultaryntäyksen aikaan tupa toimi niin kauppana, postina kuin kahvilana. Nykyisin tuvan paikalla on Metsähallituksen autio- ja varaustupa. Jukka Pellinen oli yksi Lemmenjoen legendaarista kullankaivajista ja jätti nimensä myös kämpän takana kohoavalle Pellisenlaelle.

Useimpina öinä yösija löytyi autiotuvasta, kuten Kulta-Haminasta ja Morgamojan Kultalasta.

Vettä hangen alta

Jos kämpän historia on täynnä elämyksiä, niin on retkikin. Robert on keskimääräistä Englannin Kentistä kotoisin olevaa kaupunkilaista kokeneempi luonnossa liikkuja, mutta monet suomalaiselle retkeilijälle tutut asiat ovat hänelle uusia, osin ihmeellisiä keksintöjä kaikessa yksinkertaisuudessaan, esimerkiksi jäällä turvaa tuovat naskalit tai se, että vettä voi löytää maastoa lukemalla: ”Mistä tie­sit, että lumen alla on vettä?”.

Kämppätouhut noudattavat tuttua kaavaa: ensimmäisenä raapaistaan tuli kamiinaan, kauhaistaan purosta vettä, nautitaan kämpän lämmöstä. Ikkunoiden kuurankukat sulavat tuvan hiljalleen lämmetessä. Se on elämys itse kullekin, mutta erityisen mieluisaa on polttopuiden tekeminen – kirves pysyy mainiosti englantilaisissakin käsissä.

Aamulla on taas aika laittaa sukset jalkaan. Vaikka suksiminen sujuu Robertilta ihmeen hyvin, kauemmas erämaahan meidän on turha lähteä; parempi lasketella Hengenahdistuksenmäkeä takaisin jokivarteen ja pysytellä Lemmenjoen jäällä. Nimi on kullankaivajien pitkälle ja uuvuttavalle nousulle antama nimi.

Kultahamina on Lemmenjoen venekyytien päätesatama. Kultahaminan autiotuvan edustalla on pitkä rivi kullankaivajien mönkijöitä ja peräkärryjä talviteloilla odottamassa uutta kesää. Tulevaisuudessa mönkijöitä voi olla vähemmän, sillä kansallispuistossa jo 1950-luvulla aloitettu konekaivuu päättyy kaivoslain muutoksen myötä vuoteen 2020 mennessä. Lapiokaivuu kuitenkin jatkuu edelleen.

Lemmenjoen kultareitti

Seuraava yö vietetään Lapin Kullankaivajain liiton omistamassa kämpässä. Ivalojoen 1870-luvun taitteen kultaryntäyk­sen seurauksena Lemmenjoeltakin etsittiin kultaa jo yli sata vuotta sitten, mutta varsinainen kultaryntäys alkoi vasta viime sotien jälkeen.
Jonkin matkan päässä tuvalta on paikka, mistä myöhemmin kansallispuiston ensimmäisenä puistonvartijanakin toiminut  löysi veljiensä kanssa Lemmenjoen ryntäyksen aloittaneen kullan vuonna 1945.

Lemmenjoen kultahistoriaa ei ole tuotu retkeilijöille erityisemmin esiin, vaikka se herättää kiinnostusta, näkyy kartan nimissä ja monin tavoin myös maastossa. Tilanne on muuttumassa, sillä alueen kultakohteita voi jo tulevana kesänä kiertää uutta Lemmenjoen Kultareittiä pitkin.

Reitin varrella voi tutustua myös kiisteltyyn, kaivinkonein tehtävään konekaivuuseen. Reitin avajaisia vietetään kesäkuun lopulla, kertoo reittihanketta vetävä Kirsi Ukkonen Metsähallituksesta.

Hengenahdistuksen­mäkeä on helpompi tulla alas kuin kiivetä ylös. Robert lompsii lumikengillä, niin vauhti pysyy aisoissa.

Jäätä pitkin

Päiväohjelma on joka päivä sama: hiihtoa auringonnoususta auringonlaskuun. Tosin kovin pitkää rupeamaa se ei tiedä, sillä aurinko käväisee taivaanrannan yläpuolella reilun tunnin puolenpäivän nurkilla. Syvässä Lemmenjokilaaksossa aurinko ei näyttäydy muuten kuin pilvien kultaisina reunoina.

Silmillä on aikaa tottua hämärään, lumi heijastaa valoa eikä säkkipimeää tule. Otsalamppu valaisee tarvittaessa lisää. Se on hyvä, sillä valoisassa ei ehdi pitkälle. Pimeys laskeutuu kuin varkain, harmaa liukuu hämärän kautta yöhön.

Kirkkaina öinä taivaalle ilmestyy tähtiä yksitellen, kohta huomaa jo tuttuja tähtikuvioita, ja lopulta taivaankansi on täynnä valoa säteileviä reikiä.

Robertin hiihtotaito paranee päivän pitenemisen kanssa samaa tahtia. Mutta ei aivan ilmaiseksi:

”Tämän pitemmälle en olisi jaksanut”, huokaa uupunut Robert, kun saavumme Ravadasjärven autiotuvalle. 6,5 kilometriä vei kuusi tuntia; ”I find it very hard”, eli rankkaa on.

Toisaalta teimme reissun nopeusennätyksen: kilometri 22 minuutissa. ”Rather good”, sanoo Robert tyytyväisenä.

Tahti on seuraava: tauko aina 100–200 metrin etenemisen jälkeen, ja taas sisukkaasti eteenpäin. Lisävastusta antoi jään päälle noussut vesi, mikä jähmettyi suksenpohjiin todelliseksi seinäpidoksi ja sai hetkessä aikaan surkean luiston.

Ravadaspäältä avautuu mainio maisema Lemmen­jokilaaksoon.

Lumoava Ravadas

Yhden alueen tunnetuimman nähtävyyden, Ravadaskönkään, kohina kantautuu reilun puolen kilometrin päähän, tuvan portaille asti. Putousta peittää paksu jääkansi, mutta virtaava vesi ei jäädy; vesi ryöppyää alamäkeen paikoin vapaana. Tuntureiden ja Lemmenjokilaakson ympäröimä köngäs on lu­moava paikka.

Koskea katsellessa nimen Ravadas merkitys ja alkuperä mietityttävät. Kysyn asiaa kahdelta asiantuntijalta, koltansaamen yliopistonlehtori Eino Koposelta sekä tutkijatohtori Taarna Valtoselta Oulun yliopiston Giellagas-instituutista.

”Nimen alkuperää ei enää tarkkaan tunneta, mutta se voisi olla nykyinarinsaamesta jo historiaan kadonnutta revennettä, siis repeämää, tarkoittava sana”, Eino Koponen pohtii.

Se olisi kuvaava nimi, sillä vesi virtaa Ravadaskönkääseen jyrkän kanjonin pohjalla. Inarin paikannimiä tutkivan ja niistä blogia kirjoittavan kielitieteilijä Valtosen arviot ovat samansuuntaisia.

”Nimi voi tulla vaikeakulkuista maastonkohtaa tarkoittavasta sanasta rohâdâs tai ehkä liittyä peurojen rykimäpaikkaan; parhaiten nykyinarinsaamen nimimuotoa Rovâdâs- vastaisi veden läikkymistä tarkoittava merkitys, mikä sopisi vesiputoukselle hyvin”, Valtonen lisää.

Ilta alkaa kurkistella tunturimaahan, ja on aika palata kämpän lämpimään. Kelkkaletka karauttaa Lemmenjoen jäätä pitkin kohti Njurkulahtea; myös poropaimenten päivä on pulkassa.

Useampikin poromies koukkaa tarkistamaan pimeässä loistavien otsalamppujen välkkeen – ovatko turistit kenties pulassa? Pakokaasu leijailee laaksossa hyvän tovin vielä sen jälkeen, kun pimeyttä halkovat valot ja pärinä ovat jo kaikonneet. Retkeilijöitä emme näe koko reissulla ensimmäistäkään.

Telttayö revontulten alla

Kaamoskin tulee saamenkielestä, pohjoissaamen skábmasta, samoin itse Lemmenjoki, Leammijohka, mikä tarkoittaa lämmintä jokea, ei romanttista lomakohdetta. Jokilaakso onkin ympäristöä rehevämpää.

Joki on kuin valtimo, elämän virta, joka on johdattanut meidätkin erämaan sydämeen. Erämaalla on laajuutta, 2860 neliökilometrin laajuinen kansallispuisto on Suomen suurin. Pinta-alaa voi verrata vaikkapa Inarijärveen, kansallispuisto on liki kolme kertaa sen kokoinen.

Lemmenjoki, saameksi Leammijohka, tarkoittaa lämmintä jokea.

Seitsemän peninkulmaa pitkä joki laskee Paatariin ja edelleen kuuluisan Juutuanjoen kautta Inarijärveen. Keskitalvellakin sulana pysyvät virtapaikat ja suvantojärvet vuorottelevat. Sulapaikat kierretään vuosisataisten aihkien reunustamia kankaita pitkin.

Härkäjärvellä on Metsähallituksen telttapaikka. Leiriytyminen aloitetaan kaivamalla nuotiopaikka esiin syvän hangen alta, ja jatkuu virittelemällä teltta kahden puun väliin.

Robertin Englannista vuokraama talvimakuupussi ei oikein vakuuta, mutta onneksi pakkanen ei kiristy 18 asteen kylmemmälle puolelle.

Nuotio ja kupista ryystetty sipulikeitto lämmittävät, ja taivaalla kirmaavat revontulet saavat vipinää kinttuihin ja kaivamaan kamerat esille. Kovin villiin juoksuun tulirepo ei kiri, mutta jos sateenkaaren päästä löytyy aarre, niin revontulikaaren päässä on meidän nuotio, pakkasyön aarre sekin.

Kaapin Jouni

Sotkajärven rannalla uinuvan Kaapin Jounin kentän sikeä talviuni häiriytyy hetkeksi, kun latukone porhaltaa pihan poikki ja tekee uraa, joka houkuttelisi luisteluhiihtoon. Kultamaille johtavaa uraa ei kuitenkaan ole tarkoitettu hiihtäjille, vaan kullankaivajien käyttöön.

Tunnettu saamelaistila hiljeni 2004, kun viimeinen pororuhtinaanakin tunnetun Kaapin Jounin suvun edustaja muutti pois tilalta. Nykyisin tila on osa kansallispuistoa, ja arvokkaalla kulttuuriperintökohteella vaalitaan saamelaista kulttuuria ja perinnemaisemaa. Kesäisin tilalle voi hakeutua lammaspaimenlomalle.

Jäkälä on herkkua. Margetta Jompan-Tiainen ruokkii kotiporot Njurkulahdessa.

Ympyrän sulkeutumiseen on enää muutama rivakka potku ja tasatyöntö ennen kuin edessä on Ahkun Tupa ja lohikeitto. Leppoisa isäntäpari Juha ”Tintti” Tiainen ja Margetta Jompan-Tiainen siskoineen kestitsevät matkailijoita jo toisessa polvessa; kaikkien Lemmenjoen kävijöiden tuntema lomakohde on majoittanut matkailijoita vuodesta 1946 lähtien.

Aamulla riekon, elämän linnun, jälkijonot kirjovat Tuvan pihapiiriä. Huomaan siniseen aamuhämärään sulautuvien lintujen liikkuvan rannan pajupuskien joukossa. Sieltä täältä tuikkii kylän ikkunoista lämmin valo. Margetta ruokkii piha-aitauksessa olevat kotiporot.

* * *

Viisi vinkkiä ensimmäiselle talvivaellukselle

1. Testaa ja opettele varusteiden käyttö ennen vaellusta.
2. Mitä pidemmät metsäsukset ja mitä suuremmat sommat sauvoissa, sitä parempi kantavuus lumella.
3. Autiotuvat antavat turvaa ja mukavuutta.
4. Valitse reitti, missä on tarvittaessa mahdollista hakea helpotusta moottorikelkkauralta, tieltä tai asutuksesta.
5. Varustelistoja löytyy netistä pilvin pimein, esimerkiksi osoitteesta www.luontoon.fi/retkeilynabc/varusteet/varusteluettelot

Viisi kullanarvoista varustetta talvivaellukselle

1. Lapio: Lyhytvartisella lapiolla kaivetaan teltan absidiin lisätilaa, nuotiopaikka lumen alta ja raaputetaan suksenpohjat puhtaaksi.
2. Lämpimät jalkineet: Huopakumisaapas on perinteinen vaihtoehto, mutta myös muut kylmiin oloihin tarkoitetut saappaat. Irrotettava sisäkenkä tai -huopa helpottaa kuivattamista.
3. Ahkio: Se on avarilla mailla verraton. Jos omaa ei ole, voi ahkion vuokrata, samoin metsäsukset. Vuokraajia löytyy googlaamalla.
4. Spriikeitin: Vanha kunnon keitin on varmatoiminen. Kovemmilla pakkasilla tuikku­kynttilä polttimen alla auttaa sytytyksessä.
5. Taukotakki: Lämpö on arvossa tauoilla ja illalla nuotiolla istuessa.