Mitä leppäpirkot ovat

Leppäpirkot, joista usein käytetään myös nimistystä leppäkertut, ovat pyöreähköjä pieniä kovakuoriaisia. Maailmanlaajuisesti lajeja tunnetaan yli 6000, Suomesta on tavattu 63 lajia. Vanhimmat fossiililöydöt kertovat, että leppäpirkkoja on ollut olemassa ainakin 53 miljoonaa vuotta. Suurin osa on petoja, jotka syövät erityisesti kirvoja ja kilpikirvoja. Sama ravinto kelpaa niin toukkana kuin aikuisenakin, mikä on hieman poikkeuksellinen piirre. Jotkin lajeista ovat erikoistuneet kasvi- tai sieniravintoon.

Seitsenpistepirkko ja muut punertavansävyiset lajit ovat antaneet leppäpirkoille nimensä. Heimon tieteellinen nimi Coccinellidae viittaa helakanpunaiseen. Suomessa leppää on käytetty veren kiertoilmaisuna, joka taas perustuu tuoreen leppäpuun punertavaan sävyyn. Englanniksi leppäpirkkoja puolestaan kutsutaan ladybird-nimellä. Tämä, kuten saksalainenkin nimitys marienkäfer, juontaa juurensa Neitsyt Mariasta, joka on usein kuvattu punaisessa viitassa. Seitsenpistepirkon on sanottu ilmentävän hänen seitsemää iloaan ja seitsemää suruaan. Muutamissa kielissä (mm. irlanti, venäjä ja espanja) leppäpirkkoja kutsutaan Jumalan lehmiksi. Minusta nämä nimet kuvaavat ennen kaikkea leppäkerttuihin kohdistuvaa arvostusta.

Leppäpirkkojen värit ovat klassinen esimerkki niin sanotusta aposemaattisesta värityksestä. Kirkas väritys toimii varoitusmerkkinä ja kertoo pedoille, ettei tätä saalista kannata niellä. Eri lajien väritys vaihtelee pääsääntöisesti punaisen, keltaisen, valkoisen, mustan, ruskean ja oranssin sävyissä ja yhdistelmissä. Vaaleat sävyt ovat karotiinin aikaansaamia, tummat melaniinin. Kaikkien lajien värimuodot eivät toimi räikeinä varoituksina vaan osa auttaa kuoriaisia naamioitumaan ympäristöönsä.

Leppäpirkkojen myrkky

Puolustautuminen on monille leppäpirkoille hyvin tärkeää pelkästään ravinnonhankinnan kannalta. Pehmeät ja hidasliikkeiset kirvat olisivat liiankin helppoa ruokaa ilman muurahaisia. Muurahaisten tiedetään lypsävän kirvoista mesikasteeksi kutsuttua sokeripitoista ulostetta. Vastapalvelukseksi ne ovat valmiita puolustamaan kirvoja saalistajilta ja hävittävätkin liian lähelle munitut leppäpirkon munat nopeasti. Toisaalta osa lajeista, kuten ahdepirkko on sopeutunut elämään toukkana juuri muurahaispesissä.

Vaikka kirkas huomioväritys voi itsessään olla puolustautumisstrategia, jolla jokin laji teeskentelee olevansa myrkyllinen – ampiaista imitoiva kukkakärpänen on klassinen esimerkki – ovat tutkimukset osoittaneet leppäpirkkojen olevan aidosti myrkyllisiä. Mitä kirkkaampi ja kontrastisempi väritys, sitä voimakkaampaa myrkky yleistäen on.

Leppäpirkkojen myrkky perustuu kasviemäksiin eli alkaloideihin, joita ne tuottavat useita kymmeniä erilaisia. Suurin osa yhdisteistä valmistuu niiden omassa elimistössä, mutta joissain tapauksissa osa aineksista tulee ravinnon kautta. Jokaisella lajilla on oma kemiallinen “reseptinsä”, ja myös yksilökohtainen vaihtelu on suurta. Sen lisäksi, että alkaloidit virtaavat kuoriaisten hemolymfassa, leppäpirkot reagoivat uhkaan erittämällä myrkyllistä ja pahanhajuista nestettä jalkojensa nivelistä. Hajun aiheuttaa pyratsiini-niminen aromaattinen yhdiste. Kemiallinen puolustautuminen on tärkeää myös haavoittuvassa kotelovaiheessa, jolloin kuoriainen ei pysty juuri liikkumaan, pakenemisesta puhumattakaan. Koska munat ovat yhtä lailla turvattomia, naaraat voivat suojata ne saalistajilta lakkaamalla niiden pinnan myrkyllisillä alkaloideilla.

Useimpien lajien myrkky ei ole erityisen voimakasta, mutta auttaa kuoriaisia suojautumaan monilta hyönteispedoilta. Myös linnut oppivat nopeasti, ettei pahanmakuisia leppäkerttuja kannata syödä. Voimakas tuoksu nopeuttaa oppimista.

Joitain leppäpirkkoihin erikoistuneita saalistajia on niitäkin. Esimerkiksi sammakot ja rupikonnat näyttävät olevan vastustuskykyisiä leppäpirkkojen myrkylle. Lisäksi tietyt loispistäiset käyttävät leppäpirkkoja isäntinään. Dinocampus coccinellae -loispistiäisen tiedetään manipuloivan leppäpirkon käytöstä niin, että pirkko jää “vartioimaan” pistiäisen koteloa.

Isopirkko (Anatis ocellata). Etujalan nivelestä tihkuva keltainen neste on leppäpirkon myrkyllistä ja pahanhajuista “refleksivuotoa”.

Luhtapirkko (Sospita vigintiguttata). Jalkojen nivelistä erittynyt puolustusneste on jo hieman kuivunut.

Harlekiinipirkko, myrkyllisin leppäpirkkolaji

Saattaisi kuvitella, että myrkyllisimmät leppäpirkkolajit löytyvät vain trooppisista sademetsistä. Osittain tämä pitää paikkansa, sillä myrkyllisin laji, harlekiinipirkko, on alun perin lähtöisin Aasiasta. Myrkyllisyytensä lisäksi harlekiinipirkon tiedetään olevan erittäin tehokas biologisessa tuholaistorjunnassa, minkä vuoksi sitä on hyödynnetty viljelmillä niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Tämä ei kuitenkaan ollut kovin hyvä ajatus, sillä lajin on todettu leviävän liiankin helposti. Invasiivisena lajina se uhkaa syrjäyttää luonnonvaraisia lajeja. Suomessa harlekiinipirkko on yhä vain satunnainen harhailija, mutta on vain ajan kysymys, milloin se aloittaa kunnollisen leviämisen maassamme.

Siinä missä useimpien leppäkerttujen myrkky on ihmiselle harmiton, harlekiinipirkon eritteet voivat aiheuttaa lievää ihoärsytystä tai allergisia reaktioita. Harlekiinipirkolla on raportoitu symbionttien välittämää kemiallista puolustusta, eli sen mikrobikumppanit voivat vaikuttaa yhdisteisiin tai niiden tehoon.

Tehokkuus kirvojen saalistajana, monimuotoinen kemiallinen puolustus ja taipumus parveilla selittävät, miksi laji menestyy myös ihmisen muokkaamissa elinympäristöissä.

Harlekiinipirkon kuva on kirjoituksen aloituskuvana. Sillä on kuitenkin lukuisia erilaisia värivariaatioita.

Leppäpirkkojen haitallisuus ihmisnäkökulmasta

Kun yksilömäärät ovat suuria, voivat harlekiinipirkot – tosin yhdessä mm. seitsenpistepirkkojen massaesiintymisten kanssa – aiheuttaa ongelmia viiniviljelyksillä. Pienikin määrä rypäleiden sekaan joutuneita kuoriaisia aiheuttaa laatuongelmia viinien tuoksussa ja maussa. Ilmiö tunnetaan jopa nimellä lady beetle taint. Se on riesa etenkin Riesling-viineille, jotka kuoriaisten sisältämä pyratsiini voi saada maistumaan Sauvignon blancilta. Absolutisti kohauttaa tässä kohden olkiaan ja hymähtää.

Palkokasviviljelmillä kiusaa voivat aiheuttaa myös Meksikossa ja Pohjois-Amerikassa esiintyvä ”meksikonpapukuoriainen”, joka on yksi harvoista kasviravintoon erikoistuneista leppäpirkoista. Ulkoisesti se muistuttaa meilläkin esiintyvää neilikkapirkkoa.

”Meksikonpapukuoriainen” (Epilachna varivestis) on yksi harvoista kasviravintoon erikoistuneista leppäpirkkoista. Kuva: Stephen Ausmus, public domain.

Viljelyksiä lukuun ottamatta ihmisillä suurimmat konkreettiset haitat liittyvät erityisesti leppäpirkkojen massaesiintymisiin. Joidenkin lajien – myös harlekiinipirkon – tiedetään kerääntyvän yhteen etsiessään talvehtimispaikkaa. Kokoontumisilmiötä tehostavat sopivat olosuhteet ja leppäpirkkojen levittämät tuoksut. Kokoontumiskäyttäytyminen on luonnossa edullista, sillä ryhmässä pirkot ovat paremmassa turvassa kuin yksinään. Joskus ne päätyvät myös rakennusten lähelle tai sisälle. Tällöin kontaktiriski myrkyn kanssa kasvaa, mutta on suhteellisen helposti vältettävissä.

Lemmikkien osalta tilanne voi olla hankalampi. Erityisesti koirien tiedetään syöneen leppäpirkkoja ja saaneensa niistä limakalvovaurioita suuhunsa. Kerrotaan myös tapauksesta, jossa yksi koira olisi kuollut syötyään harlekiinipirkkoja. Tämä voi olla pelkkä myytti ja koiran on täytynyt syödä kuoriaisia sadoittain tai jopa tuhansia.

Leppäkertut pystyvät myös puremaan, mutta puremat eivät ole myrkyllisiä.

Jotkin leppäpirkkolajit kerääntyvät syksyisin suuriksi joukoiksi etsiessään talvehtimispaikkaa. Kuva: Alex Ohan.

Matkijalajit

Luonnossa monet lajit ovat valinneet puolustusstrategiakseen matkimisen. Ne mukailevat väritykseltään tai muodoiltaan myrkyllisiä lajeja, vaikkeivat itse ole sellaisia. Tätä kutsutaan Batesin mimikryksi.

Varoitusvärejä ja täpliä esiintyy hyvin monilla hyönteislajeilla, joskin itse kuvittelisin, että piirre ei suoranaisesti liity leppäkerttuihin. Jos esimerkiksi ajatellaan täplikkäitä maakiitäjäisiä tai karvasieniäisiä (heimo Endomychidae), niiden kuviointi ja täplät eivät aivan yksiselitteisesti muistuta leppäpirkkoja. Myöskään elintavat eivät ole yhteneväisiä.

Pirkkosieniäinen, jota myös muissa kielissä kutsutaan valepirkoksi, on sekin hieman epäselvä tapaus. Se toisaalta muistuttaa leppäpirkkoja, mutta aivan varmasti ei voida sanoa, että kyseessä olisi esimerkki juuri Batesin mimikrystä.

Hämähäkkien puolelta löytyy muutama mielenkiintoinen tapaus. Selkeimmin leppäkerttuihin yhdistetyt hämähäkit löytyvät ”samettihämähäkkien” Eresus -suvusta. Näiden ”leppäpirkkohämähäkkien” koirailla on kirkkaanpunainen takaruumis, jossa on neljä mustaa täplää. Myös Aasiassa ja Afrikassa esiintyvät Paraplectana -suvun ristihämähäkit muistuttavat ulkonäöllisesti hämmästyttävän paljon leppäpirkkoja. Molemmat hämähäkit tietysti omaavat oman myrkkynsä, jota ne käyttävät saalistamiseen ja saaliin tainnuttamiseen, mutta väritys suojaa niiltä muilta saalistajilta.

Ristityppykiitäjäinen (Lebia cruxminor) muistuttaa väritykseltään hieman kaksipistepirkon tummaa värimuotoa.

Kupera ja värikäs pirkkosieniäinen (Endomychus coccineus) voi helposti mennä sekaisin leppäkerttujen kanssa.

Eresus kollari -hämähäkin koiraalla kirkkaanpunainen ja täpläinen takaruumis muistuttaa erehdyttävästi leppäpirkkoja – tai mansikkaa.
Kuva: Fritz Geller-Grimm (CC BY-SA 3.0)

Paraplectana-suvun ristihämähäkki. Suvun eri lajeilla on erilaisia värimuotoja. Vertaa aiempaan meksikonpapukuoriaiseen.
Kuva: Mohith Shenoy K (CC BY-NC-ND 4.0)

Leppäpirkot kulttuurissamme

Jotta asia ei mene aivan täysin näiden kauniiden luonnonkappaleiden demonisointiin myrkyllisyyden vuoksi, käsitellään samalla hieman niiden merkitystä uskomuksissamme.

• Lähes kaikkialla leppäkerttuja pidetään onnen tuojina ja niiden tappamisen kuvitellaan tuovan epäonnea. Jos leppäkerttu laskeutuu kädellesi, on se merkki onnen saapumisesta. Jos päästät kuoriaisen takaisin lentoon, sen kulkusuunta kertoo mistä suunnasta onni tulee. Kuoriaisten näkeminen voi viitata esimerkiksi hyvään säähän, onnistuneeseen satoon, vaurastumiseen tai rakkauteen.
• Keskiaikaisessa Englannissa leppäkertuille oli olemassa hieman erilainen loru, joka meni näin: ”Ladybug, Ladybug, fly away home… your house is on fire, and your children will burn. Except little Nan, who sits in a pan, weaving gold laces as fast as she can!” – vapaasti suomennettuna ”Leppäkerttu, leppäkerttu, lennä kotiin… talosi on tulessa ja lapsesi palavat. Vain pieni Nan jää jäljelle, hän istuu pannussa ja punoo kultaisia nauhoja niin nopeasti kuin pystyy!” Lorun takana oli viljelijöiden tapa polttaa humalaköynnökset sadonkorjuun jälkeen. Tarkoituksena oli varoittaa köynnöksissä yhä ryömiviä leppäkerttuja. Toukat ja aikuiset saattoivat paeta liekkejä, mutta koteloituneella Nanilla oli kova kiire aikuistua.
• Viktoriaanisessa Englannissa kädelle laskeutunut leppäkerttu povasi uusia hansikkaita, päähän laskeutunut uutta hattua ja niin edelleen.
• Ranskassa keholle laskeutuneen leppäkertun ajateltiin vievän mukanaan sairaudet ja vaivat, kun se lähti jälleen lentoon.
• Leppäkerttujen pilkkujen määrää on hyödynnetty ennustamisessa. Yli seitsemän pilkkua on tarkoittanut nälänhätää, alle seitsemän hyvää satoa tai vaurautta.
• Belgiassa nuoren naisen kädellä tepasteleva leppäkerttu on povannut häitä tulevalle vuodelle. Pilkkujen määrä on kertonut tulevien lasten määrän. Voi sitä poloa, jonka kädelle on laskeutunut 21-pisteinen ahopirkko.
• Sveitsiläisten uskomusten mukaan leppäkertut tuovat vauvoja perheisiin.
• Joissakin aasialaisissa kulttuureissa on uskottu leppäkerttujen ymmärtävän puhetta.
• Pohjoismaisen mytologian mukaan leppäkertut saapuvat salamalla ratsastaen.
• 1800-luvulla jotkin lääkärit käyttivät leppäpirkkoja tuhkarokon hoitamiseen. Murskattujen kuoriaisten piti puolestaan poistaa hammassäryt.
• Japanilaisten uskomusten mukaan leppäkertut eivät tuo ainoastaan onnea vaan niiden seitsemän täplää symboloivat maailman seitsemää surua – kun leppäkertut kantavat suruja mukanaan, voivat muut elää onnellisina ja rauhassa.

Yhteenveto

Leppäpirkot omalla tavallaan kiteyttävät luonnon kaksijakoisuuden. Suhtaudumme niihin yleisesti ottaen selvästi lempeämmin kuin moniin muihin hyönteisiin. Punaiset siivet ja mustat pilkut ovat meille kaikille tuttuja lapsuudesta asti ja edustavat silmälle kauneutta. Unohdamme helposti, että sama väritys toimii varoitusmerkkinä: älä koske, maistun pahalta tai olen myrkyllinen. Väritys on leppäkerttujen keino selviytyä julmassa ja saalistajia vilisevässä maailmassa.

Ehkä juuri sama kaksijakoisuus on saanut ihmiset kautta aikojen näkemään leppäpirkoissa jotain syvempää kuin pelkän hyönteisen. Siitä syystä itsenikin otin nämä upeat olennot mukaan Myrkkyä myrkkyä -sarjaan, vaikka niiden myrkyllisyys ei taida olla ihan samaa kaliiberia kuin aiemmin esiteltyjen lajien.

Lennä, lennä, leppäkerttu ison kiven juureen, lennä kukkaniityn halki tuomipuuhun suureen.

Siellä on sun isäsi, äitis puuron keittää, tekee terttuvuotehen ja lämpimästi peittää.

Siinä pienen leppäkertun kelpaa keinahdella hellän tuulen tuutiessa päivänpaistehella.

Unilintu laulaa, tuoksuu tuomen terttu. Nukkuu punapaitasillaan pieni leppäkerttu.

Kiitos, että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia (myös leppäpirkoista) tarjolla Instagramissa: @hyonteismies – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tai esittää lisäkysymyksiä tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta.