Umpihangessa uurastaen tuvalle

Bussi jarruttaa Pyhän ja Luoston välille. Nousemme pois kyydistä ahkioinemme ja suksinemme. Auto jatkaa matkaa ja takavalot häviävät metsän taakse. Meidät ympäröi sametinpehmeä pimeys. Otsalamppujen valossa vaihdamme matkakengät monoihin, kiinnitämme sukset jalkoihin ja ahkion lanteille. Joulukuinen hiihtovaellus Pyhä-Luoston kansallispuistossa alkaa.

Ensimmäinen majapaikka, Kuukkelin vuokratupa, on vain kahden kilometrin päässä. Olemme vuokranneet majapaikat kahdeksi yöksi kerrallaan: joka toinen päivä hiihdetään noin kymmenen kilometriä seuraavalle tuvalle, joka toinen päivä tehdään päiväretki ilman ahkioita. Nyt ei olla suorittamassa kilometrejä, vaan tarkoitus on hidastaa tahtia.

Heti käy selväksi, että olosuhteet ovat vaativat. Kansallispuiston talvireittiä ei ole vielä avattu, eikä hanki kanna. Uutta lunta on satanut koko päivän. Hanki upottaa polveen asti. Ahkio pysähtyy jokaisen pienenkin kumpareen kohdalla ja suksia on nosteltava korkealle, jotta eteneminen ylipäätään onnistuu. Otsalampun valokiilassa on hankala nähdä sopivia ahkion mentäviä linjoja puiden seasta. Navigointi tapahtuu täysin kännykän karttasovelluksen varassa. Tunnin hikisen umpihankiuurastuksen jälkeen olemme edenneet kilometrin. Saavutamme moottorikelkan jättämän uran ja hiihdämme sitä pitkin viimeiset sadat metrit tuvalle.

Iltapuuhat Kuukkelin tuvassa

Seuraavana päivänä teemme tiedusteluretken todetaksemme, että kelkkajäljet noudattelevat talvireittiä. Eli todennäköisesti pääsemme hiihtämään seuraavallekin tuvalle niitä pitkin. Se on onni, sillä emme olisi jaksaneet tarpoa kymmentä kilometriä umpihangessa.

Kelkkauraa on kevyt hiihtää

Tunturijonon ylitys

Tuntureiden helmoilla levittäytyy Pyhätunturilta aina Luostolle saakka jatkuva yhtenäinen ikimetsä, jota rikkoo alavilla paikoilla aapasoiden avoimet maisemat. Pyhältä Luostoon ulottuva tunturien jono puolestaan muodostaa Suomen eteläisimmän suurtunturialueen. Reitti Huttujärven tuvalle kulkee tuon tunturiharjanteen yli ja puolivälissä etappia sijaitsee Kapustan päivätupa.

Kapustan päivätupa

Sääennuste on muuttunut, ja pilvinen viiden asteen pakkanen on vaihtunut kirkkaaseen taivaaseen ja lähes 20 asteen pakkaseen. Kun taivas on pilvetön, aurinko kurkkii matalalta näin joulukuun puolessa välissä noin puolitoista tuntia. Lisäksi aamu- ja iltahämärä kestävät kumpikin parin tunnin verran. Tämän aikaikkunan käytämme hiihtämiseen. 

Kynttiläkuusia tunturien rinteillä

Hiihdämme komeiden kynttiläkuusien lomitse nauttien talvisista maisemista. Aamujen ja iltojen valo on häkellyttävän kaunis ja taivas rusottaa vaaleanpunaisena tuntitolkulla. Näemme pilkahduksen auringostakin. Kuun sirppi kurkkii taivaalta koko lyhyen päivän.

Kuun sirppi kuumottaa taivaalla koko päivän

Huttujärven tupa on toinen majapaikkamme. Tupaa emme tahdo saada millään lämpimäksi, ja laskiämpäri jäätyy lattianrajassa. Eikä ihme, sillä ulkona on pakkasta yli kahdenkymmenen. Illalla taivaan valtaa revontulten leikki, jota seuraamme haltioituineina pitkän tovin. Näky on mystinen ja majesteettinen, kun taivaan tulet muodostavat suoraan yllemme kruunumaisia kuvioita. 

Revontulten loimotus

Revontulikruunu muotoutuu taivaalle

Peurakeron huiputus

Välipäivänä lähdemme hiihtämään liukulumikenkien hankeen jättämiä jälkiä ylöspäin Peurakeron huipulle. Ylhäällä avotunturissa hankikin jo kantaa. Kuljemme erikoisessa luonnon veistospuistossa. Puut ovat keränneet jo tykkylunta ja taipuneet outoihin muotoihin. Taivas on kirkas ja saavutamme huipun parahiksi auringonnousun aikaan. Laaksoissa lainehtiva usva ja matalalta paistava aurinko tekevät maisemasta sanoinkuvaamattoman upean.

Auringonnousu Peurakerolla

Tykkylunta on jo alkanut kertyä puihin.

Nautimme lounaamme ihaillen maisemia, ennen kuin palaamme takaisin tupaa lämmittämään ja viettämään iltaa noppa- ja korttipelien sekä kirjojen äärelle. Pakkanen kiristyy yötä kohden lähes 30:een asteeseen. Jätämme suosiolla väliin saunan lämmityksen, sillä se vaatisi todella paljon puita ja aikaa. Tuvan pihalla oleva kaivo sentään antaa vettä, eikä pumppu ole jäätynyt. Se helpottaa, kun juomavettä ei tarvitse keitellä lumesta. 

Päivän päättymisen värejä Huttujärvellä

Pyhätunturin talvireiteillä

Viimeinen majapaikka on jo urbaanimmassa ympäristössä lähempänä Pyhäntunturin keskusta ja palveluja. Se toimii hitaana laskeutumisena takaisin normaaliin elämänrytmiin, vaikka teemmekin vielä yhden päiväretken kansallispuiston metsissä ja aapasoilla merkityillä reiteillä.

Kun kansallispuiston sydämessä emme nähneet muutaman poronhoitajan lisäksi muita kulkijoita, nyt vastaan hiihtää ensilumenladuista nauttivia suomalaisia ja paksupyörien kanssa huristelevia ulkomaisia vierailijoita. Kansallispuiston rajojen sisäpuolella lumikenkäreiteillä sen sijaan on edelleen hiljaista, emmekä törmää kehenkään.

Pohdimme laavulla taukoa pitäessä, miten meillä on ollut onnea matkassa mukana. Ajankohtana joulukuu on hiihtovaellukselle arvaamaton. Lyhyt valoisa aika ja ennalta arvaamattomat sääolosuhteen tekevät kaamoshiihtovaelluksista vaativia. Kaikkina vuosina ei edes ole riittävästi lunta joulukuussa hiihtämiseen. Lisäksi on oltava lukuisia varasuunnitelmia, mikäli hangessa ei pääsekään etenemään. Meillä kävi erinomainen tuuri, emmekä joutuneet muuttamaan suunnitelmia emmekä yöpymään hätämajoitteeksi varatussa teltassa. Emme saaneet edes lumi- tai räntäsateita niskaamme, ja kaikkina päivinä oli lähes tyyntä.

Laavulta matka jatkuu kohti majoitusta. Vaikka joudumme osan matkaa jälleen tarpomaan umpihangessa, tällä kertaa perässä ei ole ahkioita hidasteena, joten eteneminen on melko kevyttä. Kuura on hopeoinut suon kelot ja rinteiden havumetsät. Pilvet roikkuvat alhaalla peittäen tuntureiden huiput. Maisema on hämyinen ja rauhoittava. Talvisen luonnon hiljaisuus ja keskitalven valo ovat tehneet meihin lähtemättömän vaikutuksen. Tästä ei taatusti tullut viimeinen kaamosreissu.

Pilvet piilottavat tunturien huiput ja kuura on koristanut rinteiden metsät.