Kevät on ollut etuajassa, ja niinpä jo huhtikuisella retkellä tapasimme sarvijaakon. Tavallisesti ensimmäiset ilmaantuvat vasta toukokuun puolella.
Sarvijaakko kuuluu sarvijäärien heimoon, ja se on joukosta kenties tunnetuin. Monilla muillakin sarvijäärillä, esimerkiksi suutarilla, on huomiota herättävän pitkät tuntosarvet, mutta sarvijaakko vie tässä kisassa voiton. Määrityksen varmistaa koppiaisen rusehtavanharmaa yleisväri ja etuselän pienet keltaiset pisteet, jotka ovat ikään kuin koruna niskassa.
Risto löysi huhtikuisen jaakon tienvarren mäntypinolta, mutta kun minä tulin paikalle, otus oli ehtinyt hävitä. Kesti kotvan ennen kuin löysimme sen uudestaan. Se oli pujahtanut piiloon runkojen väliseen rakoseen, mistä pilkotti näkyville vain juuri tuo pitkänä sojottava pään antenni. No hiukkasen näkyi myös kuoriaisen peppua, ja siitä puolestaan saattoi nähdä, että yksilö oli koiras. Koiras kun ei muni, joten sillä ei ole takapuolessaan munanasetinta, joka on melko jykevä tappi. Naaraan tuntosarvet ovat puolestaan hiukan lyhyemmät.
Tässä koiras, edellisessä kuvassa naaras.
Sarvijaakko munii vastikään pystyyn kuolleisiin tai kaatuneisiin puihin, yleensä mäntyihin, harvemmin kuusiin. Myös tuoreet kannot kelpaavat. Toukat kaivertelevat käytäviään kaarnan alla, kunnes koteloituvat, aikuistuvat ja jättävät puisen kotinsa. Tämä voi tapahtua jo syyskesällä tai sitten kaarnan kätköissä vietetään vielä talvi.
Koska toukat elävät kuolleessa puussa, metsätalousväki suhtautuu sarvijaakkoon suopeasti. Päinvastoin sarvijaakkoa pidetään hyödyllisenä, sillä sen toukat elävät samoissa puissa kuin kaarnakuoriaisiin kuuluva pystynävertäjä. Kirjassaan Puun ja kuoren välissä (2010) Matti Nuorteva kirjoittaa, kuinka hakkuualoilla kannoissa elävät sarvijaakon toukat voivat lähes täysin tuhota pystynävertäjien jälkikasvun. Jäärien toukat kasvavat nopeasti, ja suurina ja muhkeina ne Nuortevan sanoin ”pysähtymättä jyräävät alleen” pystynävertäjän toukkien käytävät – ja popsivat samalla myös toukat.
Ilman jaakkojen jyräämistä nävertäjiä kuoriutuisi kesällä suuret määrät, jolloin ne iskisivät hakkuuaukon viereisiin mäntyihin. Siellä ne nävertäisivät elävien mäntyjen tuoreita latvakasvaimia ja aiheuttaisivat merkittäviä latvatuhoja.
Nuortevan mukaan sarvijaakko on hyödyllisyytensä vuoksi Unkarissa rauhoitettu, ja sen tahallisesta tappamisesta joutuu maksamaan sakkoa. Tieto on hykerryttävä, joskin voi miettiä, onko tällaista joskus tapahtunut vai onko kyseessä pikemminkin periaatteellinen julistus.
Joka tapauksessa sarvijaakko on sympaattinen otus ja ansaitsee rauhansa. Niinpä mekin annoimme runkojen välissä piilottelevan koppiaisen olla. Jos olisimme sitä röyhkeästi sörkkineet, olisimme voineet kuulla sen ääntä. Hätääntynyt sarvijaakko päästää kitinää, joka syntyy, kun se hankaa etuselkäänsä keskiruumistaan vasten. Tätä sanotaan stridulaatioksi.
Seuraavana päivänä Risto teki puupinolle toisen retken, ja silloin sarvijaakkoja oli paikalla jo neljä yksilöä. Oli sekä koiraita että naaraita, ja yksi pariskunta oli päässyt tuumasta toimeen ja paritteli antaumuksellisesti. Yksi puolestaan heittäytyi Riston päähän – mitä lienee sieltä etsinyt?
Sarvijaakolla on läheinen sukulainen, pikkujaakko. Nimensä mukaisesti se on sarvijaakkoa pienempi, joskin kovakuoriaisten yksilölliset erot voivat vaihdella. Peitinsiivet ovat myös kirjavammat.
Pikkujaakon toukat elävät kuolleella männyllä ja kuusella ja viihtyvät isoa sukulaistaan paremmin myös puiden latvaosissa. Pikkujaakko ei ilmeisesti ole niin harvinainen kuin aiemmin kuviteltiin. Niitä ei vain ole helppo havaita, sillä aikuiset kuoriaiset eivät keräänny kovin innokkaasti puupinoille, ja kaiken lisäksi ne liikkuvat mieluusti yöaikaan. Tosin öisin lennellessään ne voivat haksahtaa perhoslampun valolle.
Risto on jo vuosia ollut kiinnostunut jääristä, ja sarvijaakkoja hän on kohdannut ties miten monta kertaa, sen sijaan pikkujaakosta hänellä on vain yksi havainto ja sekin on Virosta. Heinäkuussa 2012 hän löysi kaksi naaraspuolista pikkujaakkoa. Ne nököttivät mäntypinossa ehkäpä sulhasia odotellen.
Jääristä kiinnostuneen kannattaa etsiä käsiinsä vuonna 2004 ilmestynyt Suomen sarvijäärät -niminen kirja, jonka tekijät ovat Kari Heliövaara, Ilpo Mannerkoski ja Juha Siitonen.
Pikkujaakon peitinsiivet ovat sarvijaakkoa kirjavammat.
Tilaa Suomen Luonto
Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!
Alk. 3 numeroa 23,40 €.