Lentäminen ei sovi mielikuvaan luonnonsuojelijasta. ”Greenpeace-pomo jäi kiinni turhista lennoista – vähäpäästöisemmät kulkuneuvot eivät kelvanneet”, Yle uutisoi viime kesänä. Järjestön edustaja oli taittanut 400 kilometrin kotimatkan ajoittain lentokoneella. Samanlaista otsikkoa tuskin olisi taottu minkään muun ammattiryhmän edustajasta. Luonnonsuojelijan ”virheet” noteerataan välittömästi.

Tunnen paljon ihmisiä, jotka koettavat huomioida luonnon kaikissa ratkaisuissaan. Osa pysyttelee maanpinnalla. Osa lentää ja joutuu perustelemaan sitä vähintään itselleen, joskus muillekin.

Yleensä argumentti on jokin seuraavista:
1) Matkustaa lentokoneella vain, jos kyseessä on välttämätön työmatka eikä aika riitä muiden kulkuneuvojen käyttöön.
2) Käy harvakseltaan kaukomailla luontomatkalla: reissusta saa voimia, joiden avulla jaksaa kotimaassa puurtaa hyvien asioiden puolesta.
3) Sallii itsensä lentää silloin tällöin, koska ei ole hankkinut jälkikasvua: oman sukuhaaran päästökuormitus loppuu, kun elämä päättyy.

Lentämisen houkutus on vahva. Se on helppoa ja nopeaa ja vastaa unelmiin. Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa ulottuvilla on hetkessä koko maailma.

Muistan, että vielä 1990-luvulla oli sensaatio, kun joku luokkakaveri kerran vuodessa lensi Kanarialle. Nykyään suomalaiset tekevät vuosittain ulkomaille yli viisi miljoona sellaista lomamatkaa, jotka sisältävät yöpymisen. Näistä pari miljoonaa on Viron- tai Ruotsin-matkoja (yleensä laivalla), loput suuntaavat kauemmas (yleensä lentäen). Valmismatkalle lentää Suomesta vuosittain joka kuudes ihminen. Yhä etäisemmät kohteet vetävät puoleensa: vuonna 2013 esimerkiksi Thaimaassa käytiin Suomesta 57 500 kertaa ja Väli-Amerikassa 16 500 kertaa.

Olen itse matkustanut lentokoneella kolmesti, viimeksi vuonna 1996. Oli hienoa nähdä Vesuvius, Pompeji ja Colosseum. Mutta mitä kaikkea jäi matkan varrelta näkemättä, kun lensin yli Euroopan? Pidän siitä, että näen, missä kuljen. Juna ja bussi etenevät käsitettävää nopeutta. Ikkunasta ehtii havaita muutokset, joita luonnossa tapahtuu, kun siirrytään maankolkasta toiseen.

Ihminen haaveilee usein kaukaisista paikoista. Kuvat mahtavista vuoristoista, viidakoista ja merenpohjan koralleista hengästyttävät mannerjäätikön tasoittamaan, viileään Suomeen tottunutta. Onko kuitenkin välttämätöntä käydä itse paikan päällä toteamassa, että vuoret todella olivat korkeat, sademetsä uhkea ja valtameri sininen?

Ehkä kaikkialla on lopulta yhtä tavallista tai yhtä ihmeellistä. Mitä tarkemmin katsoo, sitä vähemmän tylsistyy, paikasta riippumatta. Kotimetsän louhuinen kallio kohoaa laaksosta kuin vanhan linnan raunio. Soutumatkan päässä on saari, jonka kätköissä ojentaa ikivanha mänty oksiaan tai merihirviö lonkeroitaan. Tutuksi luullusta löytää joka kerta uutta. Aistit tarkentuvat, ja lopulta jo 50 kilometrin päässä kotoa saattaa tuntua siltä, että on ulkomailla.

Ja jos siristää silmiä, voi melkein nähdä, miten meikäläisten ”vaatimattomien kallioiden” yllä kohoaa muinaisen vuorijonon haamu.