Suomesta katsoen Tongan saaristovaltio sijaitsee toisella puolella maapalloa. Etäisyydestä huolimatta tunnemme hyvin erään tongankielisen sanan: tapu (tabu), ”pyhä, kielletty”.

Pyhyyteen liitetään usein koskemattomuuden vaatimus. Suomessa tabuja olivat aikoinaan esimerkiksi tietyt puut, kivet, vuoret ja vesialueet. Niitä lähestyttiin kunnioittaen, niihin ei saanut kajota väkivalloin.

On tarinoita pihapuun ja talon asukkaan välisestä kohtalonyhteydestä. Jos pihapuuta vahingoitettiin, pian isäntä sairastui.

Aino Kallaksen (1878–1956) kertomuksessa ”Pyhän joen kosto” ihmiset kahlitsevat virran. Kuten nimestä voi päätellä, joki ei taivu toimenpiteeseen noin vain.

Pyhiksi katsotuissa paikoissa käyttäydyttiin arvokkaasti, kalmiston henkiä ei tullut häiritä. Kaiut menneisyydestä vaikuttavat vieläkin: tuskin olen ainoa, joka vaistomaisesti kävelee hautausmaalla hitaammin kuin muualla.

Miksi esivanhempamme rajoittivat mahdollisuuksiaan julistamalla luontokappaleita ja paikkoja pyhiksi? Ensisijaisesti taustalla oli luultavasti varovaisuus. Jättiläispuut ja -kivet herättivät selittämätöntä pelkoa, joten niitä oli syytä lepytellä.

Joskus varovaisuus kumpusi myös todellisista riskeistä. Historioitsija Willliam H. McNeillin mukaan arojen paimentolaisilla oli paljon murmeleihin liittyviä uskomuksia. Oli huono enne, jos leirin lähellä näkyi sairaita murmeleita. Ihmisten piti muuttaa muualle. Nykyään tiedetään, että murmelien kohottaminen tabuksi oli järkevää. Murmelit voivat kantaa Yersinia pestis -bakteeria. Paimentolaisten ei tarvinnut tuntea mikrobiologian yksityiskohtia: pääasia oli, että vanhat uskomukset ajoivat heidät pakoon. Näin he säästyivät paiserutolta.
 

Modernissa maailmassa monilla ihmisillä on luonnossa yhä henkilökohtaisia ”pyhiä” paikkoja, mutta virallisesti tabuista on luovuttu. Perimätiedon tuntemia kiviä on räjäytetty rakentamisen tieltä, Pyhäjärviin laskettu jätevesiä, Hiidenmäkiä hakattu (hiisi-nimet viittaavat uhripaikkoihin). Maapallon pinta on kartoitettu ja nähty, ettei etäisillä merillä vaani taruissa kuvattuja hirviöitä.

Kun ryhdyimme toden teolla raivaamaan lajillemme elintilaa, luonnosta karisi pyhyys. Henget eivät kostaneetkaan. Omaneduntavoittelu ja uteliaisuus johtivat ihmisen menestykseen, mutta samojen motiivien hedelmiä ovat myös ydinaseet, ilmastonmuutos, biodiversiteetin kato ja kemikalisoituminen. Jotkut pohtivat, kostivatko henget sittenkin.
 

Vanhoja uskomuksia ei tarvitse omaksua takaisin, mutta niistä voi oppia. Kunnioittava asenne on hyvä, koska maapalloja on edelleen vain yksi. Pelkän uteliaisuuden nimissä ei yleensä kannata tehdä mitään. ”Teknisesti mahdollinen” ei tarkoita samaa kuin ”toteutettava heti”. On ehdittävä kysyä, miksi. Miksi meidän olisi pakko rakentaa tuotteita nanohiukkasista tai tuppautua jokaiseen luolaan, merenhautaan ja jäätikönkolkkaan? Marsissakin?

Yhdysvaltalaisen kirjailija H. P. Lovecraftin (1890–1937) sanoin: ”Mielestäni armeliain asia elämässä on ihmismielen kyvyttömyys ymmärtää kaikkea sitä, mitä maailma pitää sisällään.”
 

Anni Kytömäki on luontokartoittaja ja kirjailija Hämeenkyröstä.