Pyysimme lukijoitamme lähettämään meille muistoja käpylehmäleikeistään. Käpylehmät kirvoittivatkin monen lukijamme muistoista hauskoja ja eläviä tarinoita. Ne paljastavat myös, miten käpylehmäleikit ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle.

Monen koskettavankin käpylehmämuiston joukosta voittajaksi valikoitui imatralaisen Tuulikki Hylen tarina. Häelle on lähetetty palkinnoksi Pentikin Käpy-torkkupeitto (ovh. 65 €). Onneksi olkoon! Lämpimät kiitokset kaikille muistonsa jakaneille!

TÄSSÄ KÄPYLEHMÄTARINOITA, OLE HYVÄ!

Muistoja yli 70 vuoden takaa
Mieleeni hulvahtivat muistot yli 70 vuoden takaa lukiessani muisteloa käpylehmistä (Suomen Luonto 10/2016).
Tapahtumapaikka oli Karjalassa Hiitolan Ilmeen Salokylässä mummoni ja ukkini pihapiirissä. Talon takana kasvoi valtava kuusi, jonka juuret kohosivat maasta korkealle muodostaen käpylehmilleni navetan. Muut juurenosat muodostivat karsinoita, joissa määkivät männynkäpylampaat ja karitsana olivat lepänkävyt.
Sikojakin minulla oli muutama silloin, kun ulpukan kukkimisaika oli ohi. Siemenkotiin oli helppo painaa leppätikku-jalkoja. Ruoppasin sioilleni multaa kuusenjuurelle mutapaikkaa varten. Kun siat olivat tarpeeksi rypeneet, kaatelin vettä niiden päälle, jotta possut puhdistuisivat. Siat
ovat siistejä eläimiä!
Käpylehmät olivat laiskanpuoleisia, makailivat enimmäkseen, kun en saanut tikkujalkoja pysymään. Nyhdin apilaa ja heinää, sunnuntaina tarjosin mansikanlehdillä pyhäruokaa. Kaikille lehmille annoin nimet. Joskus ne olivat yöllä vaeltaneet pilttuunsa ulkopuolelle ehkä varisten johdattamana!
Tämä oma navetta kuusenjuurella oli minulle tärkeä leikkipaikka kesällä. Pidin eläimistä niin paljon, että menin mummoni hienoon navettaan, missä neljä lehmää makasivat ja märehtivät. Ensin esitin laulun ”Nytpä tahdon olla mä, pienen mökin laittaja, seinät kun saan valmihiksi, toisen pään teen kammariksi…” Tässä vaiheessa Hertta-lehmä, joka oli tottunut minuun, nousi jaloilleen. Otin pienen kauhan ja lypsin omalle vasikalleni Hertan maitoa, jotta vasikkani kasvaisi nopeammin!
Seuraavan päivänä minut yllätti oveen korkealla laitettu ramppi eli haka, joten lypsyreissut loppuivat siihen!
Edellä olevista tapahtumista oli kulunut 50 vuotta, kun äitini ja mieheni kanssa pääsimme niihin rakkaisiin maisemiin. Ei ollut taloa, oli vain betoniportaat jäljellä. Mutta KUUSI oli. Mittasin sen ympärysmitan metrin korkeudelta: 2 metriä 15 senttiä. Kuusenjuurella kasvoi noin peukalon mittainen kuusenalku. Otin sen mukaani puhdistetuin juurin. Se kuusi kasvaa nyt kotipihallamme 10 metrin korkuisena ja odotan sen ilahduttavan minua kävyillään
Tuulikki Hyle

Käpylehmät pelastivat piiiiiiitkän iltapäivän
Leikin kyllä itsekin käpylehmillä lapsuudessa 1970-luvulla, mutta ehdottomasti mukavin muistoni sijoittuu kesään 2006. Meillä oli 6- ja 4-vuotiaat ihanat ja erittäin energiset pojat. Olimme matkalla mieheni sukulaisen juhliin ja paikan päällä kävi ilmi, että kaikkien kannalta oli järkevää, että minä ja pojat emme kovin paljon juhlatiloissa kuluta aikaa. Juhlatila oli ahdas, täynnä väkeä ja paljon puheita. Niinpä suosiolla hyödynsimme poikien kanssa juhlapaikan piha-aluetta. Onneksi oli lämmin kesäpäivä.

Käpylehmäleikeissä aika kului kuin siivillä. Kuva: Terhi Koivumäki.

Siinä minä olin, vieraalla paikkakunnalla, juhla-alueen pihassa, ilman mitään virikkeitä, kahden automatkasta energiaa kerryttäneen pojan kanssa ja aikaa olisi kulutettavaksi 3 tuntia.

Pikku juttu, kuten kaikki pienten lasten vanhemmat tietävät.
Ensimmäisen puolen tunnin (ja noin 5 veljesriidan jälkeen) kaikki keksimäni pihaleikit oli käyty loppuun. Leikkejä varmasti olisi ollut lisääkin, mutta äidin kunto ja hermot eivät siinä kohtaa enää kestäneet. Siinä tuskissani uutta puuhaa miettiessäni, satuin huomaamaan lähialueen männyt ja mieleeni muistui kuvamuisto omasta lapsuudestani, kun siskoni kanssa mökillä teimme isoja käpylehmä-farmeja.
Pojat innostuivat ideasta heti. Jo eri rakennustarvikkeiden kerääminen oli hauskaa. ideoimme monesta eri luonnon rakennustarvikkeesta erilaisia osia farmillemme. Keräämisen jälkeen seurasi rakennusvaihe. Pienempi veli lähti innokkaasti juosten hakemaan aina uusia tarvikkeita; risuja, käpyjä, ruohoa, mitä vaan. Tämä leikki vei mennessään sekä pojat että äidin.
Ennen kuin huomasimmekaan, ilmestyi juhlapaikalta muut vieraat, joille pojat innokkaasti esittelivät farmiamme. Kun jälkeenpäin olen katsonut kuvaa, tulvii mieleeni lämpimiä muistoja. Mutta miten muistissani rakentamamme farmi oli niin paljon suurempi ja isompi. Toisaalta lopputuloksesta viis. Meillä oli hauska yhteinen lauantaipäivä, joka olisi voinut olla tuskainen viihdyttämissirkus, mutta kääntyikin harmoniseksi yhteiseksi yhdessäoloksi. Ja tämä kaikki käpylehmien ansiosta.
Terhi Koivumäki

Käpysotilaan tuhovoimaa
Mökillä ei ollut leluja mukana ja isäni kertoi miulle ja kaverille, että voitaisiin tehdä käpylehmiä niin kuin hyö olivat pienenä tehneet. No, ollen mitä oltiin, tehtiinkin käpysotilaita, ihan samalla periaatteella, mutta miellettiin ne sotaukoiksi. Jätettiin ne talteen, jotta voitaisiin leikkiä myöhemmin. Mökin ympäristössä roihusi tulipalo ennen kuin ehdittiin seuraavan kerran paikalle ja ainoa siitä selvinnyt käpysotilas oli aseistautunut leikeissämme liekinheittimellä. Sillä oli jostain (en muista enää mistä, ehkä pikku kepeistä) tehdyt polttoainesäiliöt ja kaikki. Siellä se seisoi yksin kalliolla, liekinheitin suunnattuna kulottuneeseen pusikkoon. Olen tähän päivään asti varma, että se tulipalo johtui siitä käpysotilaasta, joka tuhosi vihollisensa täydellisesti, vaikka pari omaakin kärventyi samassa pätsissä. Joku on väittänyt tulen syttyneen isoveljeni ja tyttöystävänsä nuotiosta, mutta pitäydyn uskossani käpysotilaan tuhovoimasta.
Lauri Lattu

Leikkikalut luonnosta
Kaupunkilaistyttönä minulla ja sisaruksillani oli onni viettää koko kesälomat aina maalla, Lammin (nyk. Hämeenlinnan) Evolla.
Ihan pihapiirissä oli maatila hevosineen ja lehmineen, joten sen lisäksi, että saimme kykyjemme mukaan osallistua töihin: muun muassa hakea oikeat lehmät haasta tai olla pulikkatyttöinä heinäpellolla, niin luonnollisesti myös maatilaleikit kuuluivat kesiimme.
Muistot näistä leikeistä osunevat vuosiin 1947–51, jolloin ei juuri ollut valmiita leluja parin nuken lisäksi. Leikkimaatilamme sai olla paikallaan pellon pientareella, joten sitä rakennettiin, korjailtiin, hankittiin uusia eläimiä ja niitä hoidettiin.
Talo ja taloustrakennukset tehtiin tiilenkappaleista, kivistä, oksista. Oksista ja risuista tehtiin myös riukuaidat.
Eläiminä meillä oli, kuten Suomen Luonnon artikkelissakin mainittiin, pääasiassa käpyjä. Isoimmat kuusenkävyt olivat hevosia, tavallisen kokoiset lehmiä. Männynkävyt olivat lampaita ja ulpukan kukinnot itsestään selvästi possuja. Lepän pienet kävyt olivat kanoja.
Maalla oli kaiken kaikkiaan paljon materiaalia erilaisiin leikkeihin: siperianhernepensaan herneistä tehtiin leikkiruokaa, raparperin lehdet olivat sateenvarjoja, paju- ja heinäpilleillä soiteltiin, kaikille kuolleina löytyneille pikkueläimille pidimme hautajaisia… En muista, että koskaan aika olisi käynyt pitkäksi.
Liisa Sten

Lastenlapset tutustuivat käpylehmiin

Käpylehmäleikit siirtyivät isoäidiltä lastenlapsille. Kuva: Ritva Kangas

Olen 85-vuotias isoäiti Vetelistä. Käpylehmäleikit olivat lapsuudenleikkejä, metsä kun oli kodin vieressä. Niitä en muistele nyt, vaan kerron lastenlapsien tutustumisesta käpylehmäleikkiin.

Saara 7 vuotta ja Sanni 2,5 vuotta Nokialta saivat kokea käpylehmäleikit Kiviveden erämaamökillä, kun lasten isä oli järvellä kalassa. Oli kevät ja jäätkin vielä järven rannalla. Sannin vartiointi laiturilla oli työlästä minulle, mutta lasten isä antoi tytölle tehtävän kerätä kuusenkäpyjä rannan kuusen alta.
Tyttö innostui toimeen ja keräsi takinhelmaansa kuusenkäpyjä ja niistä tehtiin mummun opastuksella käpylehmiä, joilla sitten yhdessä leikimme. Sanni kertoi niistä isälleen tämän palattua järveltä: ”Nämä vien kotiin, sekä kuusenkävyt että käpylehmät.”
Näin lapsen luontotietous lisääntyi.
Anna-Liisa Känsäkangas

Lapsuuden käpyleikkejä
Sotien jälkeen, kun evakkoreissut oli tehty, saimme oman kodin Lappeen kunnasta, läheltä Karjalan kannasta. Siellä, ihanan havumetsän kupeessa, voivat lapset juoksennella vapaana kuin taivaan linnut. Suuria kuusia ja mäntyjä kasvoi heti kotimökin takana. Aina kun sää salli, viettivät lapset aikansa ulkoleikeissä poissa äidin jaloista.
Isosiskoni eivät enää pahemmin pienten leikkejä leikkineet, mutta naapurin Eilan kanssa keksittiin mukavia metsäleikkejä. Kesäthän olivat siihen aikaan aina kauniita ja lämpimiä!
Kun leluja ei juurikaan ollut, tehtiin kotileikit metsään. Mielikuvitus pääsi valloilleen, kun perustettiin navettoja, talleja ja sikaloita. Minun kotinavetassani asusteli äidin hyvässä hoidossa Mansikki-lehmä, Lumikki-lammas ja lukematon määrä kanoja Kapteeni-kukon komennuksessa. Niinpä leikeissäkin piti tietenkin olla samoja eläimiä. Eri kokoisia ja värisiä käpyjä kerättiin esiliinan helmaan. Pörhistyneet, isot kuusen kävyt toimittivat lehmien virkaa. Niihin oli helppo työntää suomujen lokeroihin tikkujalat. Vielä supussa olevat kävyt olivat nuoria lehmiä. Jalkojen laitto tuotti välillä ongelmia tiiviin kävyn pintaan. Niinpä piti salassa käydä isän naulapussilla. Sieltä löytyi teräviä nauloja, joilla kaiversimme reiät jalkojen kiinnitystä varten. Joskus kyllä jotkut lehmät saivat pärjätä kolmijalkaisina.
Jos isoveli sattui olemaan auttavaisella päällä, kiipesi hän kuusen latvaosaan ja pudotteli meille ihania, punaisia käpylapsia. Silloin oli riemu rajaton. Näitä pikkukäpyjä vaalittiin erityisellä hellyydellä, saivathan ne olla navetan vastasyntyneitä vasikoita. Niille ei raaskittu kaivertaa jalan reikiä ja ne saivat paikkansa emon vierestä.
Männynkävyille ei onnistuttu jalkoja kiinnittämään. Kuitenkin ne pääsivät lampolaan ja ulkohakaan toimittamaan lampaan virkaa. Uimareissuilta kerättiin esiliinan taskuun pienen pieniä käpyjä. Niitä saattoi löytää kallion koloissa kasvavista käkkyrämännyistä.
Ilmieläviä karitsoita! Uimarannoilta nyhdettiin irti myös ylivanhoja ulpukan kukkia. Niiden siemenkodallahan oli selvä possun kärsä. Niihin oli helppo työntää pikkuruiset tikkujalat.
Navetan rakennuspuuha oli tarkkaa työtä. Ensin puhdistettiin sopivan tasainen alusta havunneulasista. Sitten rajattiin navetan, lampolan ja kanalan seinät pienillä kivillä. Kujaset ulkoniitylle aidattiin vieri viereen tökityillä tikuilla. Niityllä piti tietysti olla karjalle tuoretta heinää ja juomapaikka. Isoista lepänlehdistä pyöräytettiin vesiastia. Tosin siinä ei vesi kauankaan kestänyt. Niinpä oli onnen potku jos sattui löytämään jostain pullonkorkin. Siinäpä mainio juomakaukalo joka ei vuotanut. Navetan nurkkaan vietiin lehmille heinää ja muita herkkuja. Lampaat saivat kaarnaleipää ja kanojen jyviä olivat kuivista lepänkävyistä murennetut siemenet.
Näissä leikeissä vain mielikuvitus oli rajana. Aina keksittiin jotain uutta ja hauskaa. Lapsia ei siihen aikaan liikaa vahdittu. Metsä ja niityn reunamat olivat kuin aarreaitta . Sieltä löytyivät tykötarpeet kaikenlaisiin leikkeihin. Niinpä rakkaus luontoon sai alkunsa näistä lapsuusajan vielä puhtaista metsistä ja järvistä. Voi niitä aikoja!
Ella Heino

Leikit korpikuusien suojassa
Kotivaarani laella kasvaa yhä muutama korkea kuusi. Kutsumme niitä korpikuusiksi. Minun nimikkokuusi oli yksinäinen hieman etäällä muista oleva pisin kuusi. Parin kuusen alla on iso laakea kivi, jonka päällä leikimme lapsena joskus käpylehmäleikkejä. Käpyjä oli kuusen alla vaikka kuinka paljon. Lehmiä niistä sai laittamalla pienet tikut jaloiksi ja oksan paloista myös aitauksen. Joskus pysähdyimme ohikulkiessakin leikkimään niillä ex tempore. Kerran huomasin kuusen pitkässä tuuheassa alaoksan suojassa peipon pesän ja siinä poikaset. Se oli kuin suuri keinu niille, kun tuuli heilutti oksia.
Kaarina Heiskanen

Aku Ankkoja ja käpylehmiä
Vietin 1980- ja 1990-luvuilla kesiä mummoni mökillä saaressa Itä-Suomessa. Mantereelle pääsi vain soutuveneellä ja ohjelmaa piti keksiä viikoiksi. Jossain kohtaa, kun kaikki Aku Ankat oli luettu, mummo opetti minulle käpylehmien tekoa. Innostuin lehmistä ja possuista kovasti. Lehmät tehtiin kuusen- ja männynkävyistä, possut ulpukan kukista. Muistan rakentaneeni aitauksia kivistä kallion ja sammaleen rajalle. Enoni nikkaroi myös eläimille navetan, joka maalattiin punaiseksi.
Verna Piitulainen

Käpylehmiä mummin opeilla
Muistan kuinka menin mummin mökille aina kesäisin hoitoon ja mummi näytti kuinka tehdään käpylehmä. Sitten etsimme monta käpyä vartaloksi ja oksia jaloiksi. Niillä leikittiin iltaan asti ja mielestäni ne näyttivät enemmän siileiltä. Käpylehmiä ne silti olivat! 
Olen syntynyt 2000 ja luulisin, ettei minun ikäluokassani käpylehmistä tiedetä nykypäivänä…
Riikka Kokkoniemi

Tuohitalli ja kaarnanavetta
Minulla oli kokonainen farmi eläimiä mökin pihalla. Kuusenkävyistä käpylehmät, männynkävyistä vasikat. Hevoset tehtiin erityisen isoista kävyistä ja lampaat pienimmistä. Eläimillä olivat aitaukset oksista ja ruokakaukalot täynnä heiniä, tallit ja navetat tuohista ja kaarnoista rakenneltuina.
Karin Bäcklund

Possuja ulpukan hedelmistä
Minun muistoni eivät varsinaisesti liity käpylehmiin, mutta samassa aihepiirissä pysytään.
Kesämökkimme oli Etelä-Savossa Kyyveden rannalla. Mökin takana oli vanha rantapenger (Kyyvettä laskettiin 1800-luvulla), josta oli otettu maata läheisen maatalon käyttöön. Savinen ”hiekkakuoppa” oli mainio paikka lasten leikeille. Minua poikana kiinnostivat tietysti enemmän autoleikit, mutta sisarieni mukana jouduin osallistumaan myös muunlaisiin leikkeihin. Mieleeni ovat jääneet porsaat, joita tehtiin ulpukan hedelmistä. Ulkomuodon oli luonto jo valmiiksi muotoillut possumaiseksi. Käpylehmien käytöstä minulla on jonkinlainen ”harmaa” mielikuva, mutta pojan muistiin ei ole jäänyt tarkempaa mielikuvaa tällaisista vähemmän kiinnostaneista asioista.
Seppo Kalliomäki

Käpylehmät innoittivat Sydänkäpyseni-koruihin
Olen kolmekymppinen muotoilija ja kultaseppä ja muistan, kuinka lapsena mummoni opetti minua tekemään käpylehmiä. Hän kertoili isän kanssa myös, miten ennen ei ollut leluja, vaan leikittiin käpylehmillä. Niistä sai tehtyä valtavia karjalaumoja metsänreunaan ja muistan itsekin joskus niillä leikkineeni ulkosaunan rappusilla. Muisto on inspiroinut siinä määrin, että siitä syntyi Sydänkäpyseni-korusarja omaan mallistooni (www.jennirutonen.com/category/4/sydankapyseni): ”Muistatko kun lapsina leikimme käpylehmillä sen suuren kiven kyljessä metsän reunassa? Aurinko paistoi ja muurahaiset keräsivät neulasia. Syötiin metsämansikoita heiniin pujotettuina.”
Jenni Rutonen