Kun retkikaverini kääntää kylkeä, hienon hienoa lumihilettä sataa kasvoilleni. Yön aikana hengityksen kosteus on tiivistynyt kuuraksi teltan seinille. Makaan makuupussissa, itse asiassa kahdessa, ja kuuntelen tiaisparven sipitystä, joka ohittaa telttamme. Tiaisten mentyä on aivan hiljaista. Tuuli on tyyntynyt.

Olemme heräilemässä teltasta Saimaan Ruuhonsaarilla. Kuoriudun pussien lämmöstä ja puen. Nouseva aurinko pilkistää harjumännikön takaa ja pakkanen on kiristynyt pariinkymmeneen asteeseen. On mitä kaunein talvipäivä.

Otan kairan, lumilapion sekä jääsahan, laskeudun rantaan ja katselen ympärilleni.

Hiihdimme saareen illan pimeydessä, joten emme kunnolla edes nähneet minne saavuimme. Ahkiot ovat tasoittaneet jäälle komeat urat. Toisesta urasta löytyy suuret tassunjäljet, hieman epäsymmetriset ja pyöreät.

Ilves!

Se on käyttänyt ahkion uraa tasaisena ja helppona kulkuväylänä. Toissapäivän lumimyräkkä on tuiskuttanut tähän suojaiseen poukamaan runsaan kerroksen uutta pehmeää lunta. Siinä on raskas tarpoa.

Tupsukorvan jäljet pysähtyvät lähelle rantaa. Ehkä se on kuullut tai haistanut meidät teltassa, kääntynyt sitten ympäri ja tepastellut samoja jälkiä tiehensä.

Olisi ollut upeaa nähdä se, mutta pelkkä mielikuva ilveksestä tässä, vain joitakin tunteja aikaisemmin, kutkuttaa mieltä.

Ilveksen tuoreen tassunjäljet ahkion urassa.

Lapioin höttöisen pakkaslumen syrjään ja alan kairata jäähän reikää. Tuijotan pyörivää kairaa ja mietin täällä Saimaalla eläviä norppia. Ne kuulemma tekevät avantonsa samalla periaatteella kuin kaira: upottavat vahvat kyntensä jäähän ja pyörivät sitten vinhasti ympäri!

Norppa tarvitsee ilmaa ja kulun lumipesäänsä, mutta me maanisäkkäät tarvitsemme vettä. Aamukahvi ja puuro ovat vielä keittämättä.

Avannosta vettä saa nopeammin kuin lumesta sulattamalla. Jäätä on kolmisenkymmentä senttiä, alimpana 
parisen kymmentä senttiä kirkasta teräsjäätä. Ihailen norppien sopeutuvuutta, voimaa ja kykyjä.

Suuri Sarviniemi on osa Salpausselkää

Aloitimme hiihtomatkan Taipalsaaren Suuresta Sarviniemestä. Se sijaitsee Saimaan länsirannalla ja on osa yli 500 kilometrin mittaista toista Salpausselkää.

Pääsimme matkaan vasta myöhään iltapäivällä, kun aurinko oli jo laskussa. Napakka länsituuli ylsi puuskissa yli kymmeneen metriin sekunnissa. Viiman ansiosta ei ahkiota vetäessä tullut hiki, piti jopa vähän lisätä vaatetta.

Suuntasimme Sarviniemestä pohjoiseen kohti Mäntysaaria, jotta voisimme alkumatkasta väistää Rastinvirran heikot jäät, joista moni meitä varoitti. Salmen läpi virtaavat Vuoksen vedet, joten jää on läpi talven vaarallisen heikkoa.

Mäntysaarilta jatkoimme koilliseen sivumyötäisen tuulen vauhdittamina. Pilvipeite oli ohut ja repaleinen, joten pimeän laskeuduttua puolikuu valaisi hiihtoamme.

Tunnelma oli taianomainen, jännittäväkin.

Tuulen kasaamia pieniä kinoksia ei erottanut kuunvalossa, ylitimme ne suksituntumalla. Perässä tuleva ahkio vuoroin tuuppi ja veti.

Saaret nousivat tummina hahmoina horisonttia vasten, mikä teki suunnistamisesta helppoa. Säkkipimeässä olisi joutunut etenemään kompassisuunnan tai gps:n avulla, mikä olisi hidastanut matkantekoa. Nyt ylitimme Pajusaarenselän kohti jyrkkänä kohoavaa Myhkiön saarta. Sen takaa löytyivätkin jo Ruuhonsaaret.

Perillä pystytimme teltan ja söimme päivällisen. Uni ei meinannut ensimmäisenä telttayönä tulla, ja pyörimme pitkään levottomina.

Tasainen telttapaikka löytyy harjun päältä.

Tukikohtanamme toimii Taka-Ruuhon saari, jossa on Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiön ylläpitämä retkisatama, kaksi kotaa ja sauna. Kesäaikana ne palvelevat retkeilijöitä ja veneilijöitä pientä käyttökorvausta vastaan.

Taka-Ruuhon pohjoiskärjestä alkaa liki kahden kilometrin mittainen harjuselänne, joka kurottaa Etelä-Savon puolelle Pajarin saarelle saakka. Opaskyltti kertoo, että polveileva harjuselänne jatkuu sieltä edelleen Pieksämäelle, siis yli sadan kilometrin päähän.

Jääkausi on synnyttänyt Ruuhonsaaret. Yli 11 000 vuotta sitten tässä oli sulavesien synnyttämä jokisuisto, johon vesi kasasi soraa ja hiekkaa.

Ajatukseni palaavat jääkaudelta nykyhetkeen. Aamupalan jälkeen on keitettävä vielä termospullot täyteen kuumaa vettä koko päivän tarpeiksi. Aiomme hiihtää Ruuhonsaarten ympäri.

Pienenpieniä hentoisia lumihippuja putoilee taivaalta ja ilmassa kimmeltää miljoonia timantteja. Pakkaamme ahkiot ja lähdemme jäälle hiihtämään kohti pohjoista.

Norppien kinospesien huomioimiseksi saimme ohjeen rantautumiseen. Kun on mentävä saareen, sinne hiihdetään suoraan, ja rantoja pitkin hiihtelyä tulee välttää.

Ruuhonsaarten ja Pajarin välillä harju on kapea maakannas, jolla kasvaa nuoria puita. Pian huomaan saukon jäljet, jotka johtavat kohtaan, jossa kannas katkeaa. Siinä onkin virtapaikka ja pieni jääkukkien koristelema sula. Jäällä liikkuessa on syytä olla tarkkana.

Saukko on pulahtanut veteen, liekö saanut kalaa, noussut sitten takaisin jäälle ja jatkanut matkaansa. Jäällä sen meno näyttää riemastuttavalta. Se on vuoroin loikkinut, kyntänyt lunta liukumalla, ja paksumman lumipenkan kohdalla sukeltanut sen läpi. Saukon jäljet jatkuvat maakannaksen yli kohti pitkää lahdelmaa, Ruuhonpurnua.

Hiihtäjä ihailee saukon jälkiä pehmeällä hangella.

Me jatkamme suksin Pajarinsärkän yli kohti Honka-Ruuhoa. Aurinko on jo laskussa ja värjää taivaan kullankeltaiseksi. Emme ole nähneet ihmisiä koko päivänä. Kesällä mökkiläisten ja venelijöiden suosima Saimaa on talvella erämainen jäälakeus. Sujuttelemme Honka-Ruuhon eteläkärjen ohi ja pian tavoitamme eilisiltaiset jälkemme.

Saari on kierretty ja suuntaamme kohti telttapaikkaa ruoanlaittoon. Jos haaveilee hiihtoretkistä tuntureille, mutta aika tai kukkaro eivät anna myöten, on viikonlopun hiihtoretki Saimaalle oiva vaihtoehto.