Ilveksen levinneisyysalue oranssilla, pallot Suomen Luonnon lukijoiden havaintoja ilveksestä. Kartta: Atte Karttunen ja Jouni Tikkanen, lähde: Luke ja Suomen Luonto

Moni tahtoisi nähdä ilveksen, mutta onni sattuu harvan kohdalle. Useimmat onnekkaistakin näkevät vain pienen vilauksen. Äärimmäisen harvalla on niin hyvä tuuri kuin Suomen Luonnon lukijalla, Sanna Mielikäisellä, joka näki Imatralla viime vuoden syyskuussa ilveksen saalistavan:

Tulin töistä, ajoin juuri autopaikalleni, kun näin taas tutun jäniksen kököttävän pihanurmikolla. Sammutin auton moottorin ja näin, kun jokin ruskea hyppäsi metsästä pihanurmikolle. Ensimmäinen ajatus oli tietenkin, että se on toinen jänis ja samaa ilmeisesti luuli jäniskin, koska loikki muutaman loikan tätä eläintä kohti. Kunnes molemmat tajusimme eläimen olevan ilves. Jänis ehti loikata kaksi loikkaa karkuun kun ilves saavutti sen, ja sitten ne pyörivät yhtenä karvapallona muutaman kierroksen. Sen jälkeen ilves lähti raahaamaan jänistä niskasta kohti metsää.

Havainto on tarkka ja kuvaava. Siinä ilves on peto niin kuin se on, yksi Suomen neljästä suurpedosta. Havainto on opettavaisimpia, mitä Suomen Luonto sai, kun keräsimme netissä lukijoiden kokemuksia ilveksistä.

Sanna Mielikäinen tuli töistä kahdeksan aikaan, kun ilta jo hämärtyi. Juuri silloin ilves lähtee saalistus­retkilleen. Se saalistaa yösydämen kahta puolta, illan ja aamun hämärissä, ja kun useimmat meistä nousevat keittämään aamukahvia, se on jo ­vetäytynyt päivälevolle kallion tai korkean kiven päälle. Siellä se makoilee auringossa kuin kissa uuninpankolla.

Mielikäisen kuvailema saalistustapa on tyypillinen: Ilveksellä on tarkka kuulo, pehmeät tassut ja hyvä suojaväri – kaikki sopeumia vaanimiseen.­ ­Ilves ei ole mikään kestävyysjuoksija vaan spurttaa piilosta saaliinsa kimppuun ja yrittää kaataa sen kymmenen ensimmäisen loikan aikana. Sitten se tappaa saaliin niskaan tai kaulaan puremalla, jos voi. Yli puolet jäniksistä pääsee ilvekseltä karkuun.

Ilves lepää usein kalliolla ja tarkkailee sieltä saaliseläimiä. Kuva: Heikki Willamo

Luonnonvarakeskuksen tutkija Annika Herrero on seurannut ilvestä vuosikausia. Hän kertoo kuulleensa usein metsästäjiltä, että ilves hyökkäisi saaliinsa kimppuun puusta. Hänen havaintonsa kertovat muuta.

”Sehän on niille vain karkupaikka, kun niitä on häiritty.”

Kiinnostavaa Mielikäisen havainnossa on, että ilves saalisti juuri jäniksen ja juuri Imatralla, Kaakkois-Suomessa. 1980-luvulla professori Erkki Pulliainen tutki ilvesten ruokavaliota ja huomasi Kaakkois-Suomen ilvesten saalistavan etupäässä jäniksiä ja Lounais-Suomen ilvesten pieniä hirvieläimiä. Annika Herreron mukaan tämä jako on säilynyt, mutta kun valkohäntäkauris ja metsäkauris ovat levittäytyneet, ne ovat päässeet ilveksen ruokalistalle jo Kaakkois-Suomessakin. Jäniksen varassa eläviä ilveksiä asuu nykyisin lähinnä Pohjois-Savossa, Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla.

”Ruokavaliossa on hirveän paljon yksilöllistä vaihtelua”, Herrero muistuttaa. Hän kaivaa esille Luonnonvarakeskuksen vielä julkaisemattoman tutkimuksen, joka paljastaa, että kesällä kolmannes Suomen ilvesten saaliista on jänistä, toinen mokoma kauriita ja loppu kettuja, supikoiria ja lintuja, etenkin metsäkanalintuja.

Talviravinto on samanlaista, mutta painottuu isompiin lajeihin. Tiedetään, että Hämeessä ilvekset saalistavat talvisin kettuja, supikoiria, metsäjäniksiä, rusakoita, kanalintuja, metsäkauriita ja valkohäntäkauriita. Sekin tiedetään, että urokset ottavat suurempia saaliita kuin naaraat, ja aikuiset naaraat suurempia kuin toisella elinvuodellaan olevat nuoret ilvekset.

Valkohäntäkauriit kuulostavat ilveksen saaliiksi jo hurjan suurilta, mutta ne ovat yleensä vasoja. Poikkeuksiakin toki on: Kerran Annika Herrero löysi ­urosilveksen jälkiä seuratessaan suuren, tapetun valkohäntäkaurispukin.

”Pukki oli varmaankin ollut makuulla, koska paikalla ei ollut mitään juoksu- tai hyppyjälkiä. Se oli täysin yllätetty.”

Seppo Härmälän Vuoden luontokuva -kilpailun nisäkässarjan voitto-otos 2013 syntyi ilveksen itse jättämällä valkohäntäkauriin haaskalla.

Jälkiä lumella

Herreron mukaan näköhavainnot ilveksistä ovat niin harvinaisia, että hänenkin kohdalleen sellainen on sattunut vain kerran. Luonnonvarakeskuksen tutkijana hän on kyllä usein pannoittanut loukulla pyydettyjä ilveksiä ja seurannut lajia jälkiä tarkkailemalla; Herrero on laskenut viettäneensä puolitoista vuotta elämästään ilveksen jäljillä lumikengät jalassa. Hän arvelee, että juuri lumijäljet ovat tavalliselle kansalaisellekin helpoin tapa havaita ilves.

Ilves on usein läsnä niin, ettemme huomaa sitä.

Voi olla: Ainakin hyvin montaa Suomen Luonnon lukijoiden kuvailemaa tapausta yhdistää se, että ilveksen läsnäolosta kertoivat vain tuoreeseen lumeen piirtyneet jäljet.

Tarja Valtonen huomasi pyöreät tassunpainamat maaliskuussa Hartolan Väärälammella:

29–30.3.2018 oli jäällä tuoreita ilveksen jälkiä. noin 29.3. ilves oli kävellyt hirven jälkien vierellä ja seuraavana päivänä minun ja koirien jälkien vierellä. Ilveksiä oli nähtävästi kaksi, toisella pienemmät jäljet. Ilvekset olivat tulleet meidän perässä mökkirantaan, jossa ne olivat kierrelleet kauan.

Jäljistä ilveksen tunnisti myös Timo Niiranen Salon Muurlassa, Varsinais-Suomessa:

Yön aikana oli tielle ilmestynyt suuria pyöreitä jälkiä, joissa ei näkynyt kynnenpainumia. Jäljet näkyivät selvästi lumessa.

Ilveksen jälki
on pyöreä, kynnet tavallisesti piilossa. Kuva: Markus Sirkka

Havainnot osoittavat hyvää luonnontuntemusta: Sekä Hartolan että Salon seutu ovat suden levinneisyysaluetta, ja ilveksen jäljessä on neljä varpaankuvaa sekä anturanpainauma kuten suden jäljessäkin. Pehmeässä lumessa se on vieläpä yhtä suuri kuin suden jälki, halkaisijaltaan 7–12 senttiä. Erot ovat jäljen pyöreässä muodossa ja kynnenpainumien puuttumisessa. Kissaeläimenä ilves näet hiippailee hiljaa kynnet piilossa ja ottaa ne käyttöön vain silloin, kun tarve vaatii: saalistaessaan ja jäällä tai kovalla hangella kulkiessaan.

Se, että ilveksestä on nähty vain jäljet, kertoo lajin luonteesta. Ilves on piilotteleva ja usein läsnä niin, että me emme sitä huomaa. Suomen Luonnon lukija Anna Kulju koki ilveksen salaperäisen läsnäolon kevätretkellä Kanta-Hämeessä:

Liesjärven kansallispuistossa Punatulkun reittiä kulkiessa näimme polulla lumessa ilveksen jälkiä lähes koko matkalla. Ilves oli kulkenut polkuja pitkin, ja kun muita kulkijoita ei ollut ollut, jäljet olivat lumisella polulla selvät meidän seurata. Siinä konkretisoitui hyvin se, miksi reittejä kutsutaan myös Hämeen ilvesreiteiksi.

Haaskansyöjä

Yksikään Suomen Luonnon lukijoista ei näyttäisi nähneen ilvestä haaskalla, eikä ihme: ilves ei ole varsinainen haaskansyöjä kuten susi, karhu tai kettu. Se, että ilves ei ollenkaan kävisi haaskalla, on kuitenkin yksi sitkeimmistä lajiin liittyvistä harhaluuloista. Samaa juurta lienee käsitys siitä, että ilveksen hampaat eivät pystyisi jäätyneeseen lihaan.

”Ilvespentueelta menee helposti neljä–viisi päivää, kun se syö aikuisen metsäkauriin, ja kyllähän se pakkasella jäätyy”, Herrero kuittaa.

Pantailvesten liikkeistä on huomattu, että kun ilves saa suuremman saaliin, se pysyttelee useita päiviä varsin pienellä alueella, lähellä saalistaan. Näin käy myös talvipakkasilla.

Ihmisenkin tappamia eläimiä ilves käyttää hyväkseen. Kun Herrero pannoitti Salon seudulla vuonna 2015 nuoren ilveksen, hän huomasi pian gps-paikannusten noudattelevan teiden varsia.

”Maanomistaja sanoi huomanneensa jäljistä, että koko pentue kävi teiden varsilla etsimässä kauriita, joita kuoli kolareissa”, Herrero kertoo. ”Juuri tuollainen nuori ilves, jolle ruokaa ei suorastaan lennä suuhun, voi käyttää haaskoja.”

Syynä haaskalta tehtyjen havaintojen harvinaisuuteen voi olla lajin arkuus – kun yhdellä Herreron tutkimus­alueista tuotiin talon pihaan kuolleita kolarihirviä, paikalle ilmestyi ilveksen jälkiä. Herrero pani riistakameran vahtimaan, ja sai seurata eläinten ruokailua.

”Samalla haaskalla kävi emo ja pari pentua sekä yksi aikuinen uros. Ne olivat siinä monta päivää. Uroskin vilkuilee kuvissa ympärilleen, mutta se syö aika hyvällä halulla. Emo on sen sijaan aivan hermona koko ajan, eikä pentuja näy kuvissa kertaakaan.”

Riistakamera kuvasi ilveksen Tyrnävällä, kesämökin pihassa. Kuva: Matti Alasaarela

Ilveksellä on todella tarkka kuulo. Jos kotikissan kyvyistä voi jotain päätellä, se kuulee ehkä möräköistä 50 hertsin jyrinöistä aina 85 000 hertsin korkuisiin ininöihin saakka, kauas ihmisen kuuloalueen yläpuolelle. Meidän kuulomme alkaa yhtä alhaalta, mutta jää 20 000 hertsin tasolle, eikä se koirallakaan yllä kuin 47 000 hertsiin saakka. Herkkä kuulo on sopeuma, jolla ilves havaitsee kaukaa haavankuorta nakertavan jäniksen, mutta ruokaillessaan se ilmeisesti kokee ihmisten aiheuttamat äänet pelottavina ja luikkii herkästi pakoon.

Näihin tilanteisiin voivat liittyä havainnot ilveksen itsensä jättämistä haaskoista, sellaiset, kuten Matti Alasaarelan kesämökillä Tyrnävällä, Pohjois-Pohjanmaalla:

Ruokimme pikkulintuja pihassamme. Ruokinta houkuttelee myös jäniksiä paikalle. Ilmeisesti jänikset houkuttavat ilvekset paikalle. Pihapiirissämme on kerran ollut ilveksen makuupaikka ja sen vieressä jäniksen jäännökset.

Kun ilvestä ei häiritä, se syö jäniksen kokoisen saaliin kyllä kokonaan. Jos taas maha täyttyy ennen saaliin loppumista, se peittelee haaskan hyvin taitavasti, paljaan maan aikaan heinillä ja sammalilla, talvella lumella. Annika Herrero on monta kertaa hämmästellyt näitä peitoksia.

”Vaikka ilves olisi syönyt jänistäkin aika paljon ja useammassa kohtaa, jokainen osa on peitelty erikseen.”

Aikuisten arroganssi

Lajin arkuus huomioiden tuntuu kummalliselta, että Suomen Luonnon lukijat ovat niin monta kertaa päätyneet kohdakkain aivan pelottoman ilveksen kanssa. Teija Simolalle tällainen kohtaaminen sattui Kajaanissa:

To 16.08.2018 Lähdin mieheni kanssa lintuja bongaamaan Kajaanin lähimetsiin. Jätimme auton jonkin matkan päähän ja kävelimme tutulle metsäpellolle. Siellä se ilves istui kaikessa rauhassa. Noin 5 minuuttia toisiamme katselimme ja ihmettelimme. Matkaa toisiimme oli n. 40 metriä.

Mirkku Aaltoselle kävi samaan tapaan Siuntiossa, läntisellä Uudellamaalla.

Hevosta olin kävelyttämässä, kun huomasin että mutkan takana livahti jotain. Kiirehdin katsomaan, ja ilves oli siinä sen näkösenä, että yllätettiin, ja oli hiippailemassa pois, kun sitten aloin puhua sille, ja se ihmeissään jäikin kuuntelemaan. Ensin istahti alas ja sitten kävi makuulle ja kuunteli ja katseli. Hetken juteltuani jatkoimme matkaa, ja ilves jäi paikalleen, mutta oli poistunut, kun palasimme samaa reittiä takaisin.

Tutkija Herreron mukaan nämä ta­pauk­set koskevat aikuisia ilveksiä. Ne ovat itsevarmoja, niillä on ison kissan arroganssia. Satunnaisten kohtaamisten lisäksi tämä näkyy silloin, kun ilveksen jäljille ilmestyy rähisevä metsästyskoira.

”Nuoret nousevat puuhun paljon helpommin kuin aikuiset”, Herrero kertoo. ”Vanhat saattavat olla omanarvontuntoisempia, eivätkä aina edes juokse karkuun vaan saattavat mennä katsomaan, että mitä tuo tuolla räksyttää.”

Uteliaisuus on ilvekselle niin tyypillistä, että joskus Herreron jäljittämä naaras on johdattanut koko pentueen laajassa kaaressa haistelemaan takaa tulevan tutkijan jälkiä.

Uteliaisuus ja vahva omanarvontunto yhdessä voivat selittää sen, ettei aikuinen ilves aina pakene vaan saattaa vain rauhallisesti kävellä pois. Niin teki sekin yksilö, jonka Suomen Luonnon lukija Katariina Torvinen näki automatkalla Leppävirralta Varkauteen:

Kymmenisen kilometriä ennen Varkautta, Poijinpellon kohdalla, näimme vajaan sadan metrin päästä jonkin eläimen ylittävän tietä. Kun pääsimme ylityskohtaan, ilves käveli rauhallisesti tienpenkalta metsää kohti. Upea eläin!

Ilveksen tassut ovat suuret ja karvaiset, oikein hyvät lumikengät. Kuva: Ari Ahlfors (Ranuan eläinpuisto)

Sosiaalinen eläin

Vanhoissa oppikirjoissa sanotaan, että ilves on erakko. Tuon käsityksen mukaan ilveksellä olisi jyrkästi erilainen elä­mänjärjestys kuin vaikkapa perhelaumoissa elävällä sudella. Sen mukaan ilvesnaaras ja -uros eläisivät valtaosan vuodesta toisistaan erillään, eri elinpiireillä, ja kohtaisivat vain hyvin lyhyesti helmi–maaliskuun kiima-aikana parittelemaan.

Herrero kertoo, että mielikuva on osittain väärä. Naaras kyllä hoitaa pentuja yksinhuoltajana toukokuusta seuraavaan kiimaan, mutta uros voi vierailla sen luona useinkin. Elinpiirit eivät ole selvärajaisia vaan kohtaamisia sattuu.

”Olen jäljittänyt ilveksiä sen verran paljon, että tunnen niiden kulkupolut ja pystyn jäljistä laskemaan, ketä on paikalla. Olen huomannut, että urokset käyvät välillä pentueen luona. Myös riistakameroista olemme nähneet, että pentue ja alueen valtauros voivat käydä samassa kamerassa saman päivän aikana.”

Sanan ’valtauros’ Herrero pudottaa niin kuin asian, jonka hän tietää. Jos aivan rehellisiä ollaan, ilvesten sosiaaliset suhteet ovat kuitenkin vasta hahmottumassa; juuri niitä Herrero tutkii. Hän epäilee, että ilveksellä isot urokset pitävät suurempien kissapetojen, kuten puuman, tapaan hovia. Ilvesnaaraat nimittäin seurailevat kiima-aikana uroksia.

Tästä voisi olla kyse vielä siinä huhtikuisessa havainnossa, jonka Kalle Mäenharju sai Liperissä:

Kaksi ilvestä pari yötä sitten ohikulkumatkalla, video riistakamerassa. Jälkiä on havaittu kuluvan talven aikana useampaan kertaan.

”Voisi olla jotain kiiman jälkimaininkeja”, Annika Herrero miettii. Hän sanoo kuitenkin, että todennäköisemmin nämä huhtikuiset ilvekset ovat olleet edellisvuoden pentuja, jotka eivät ole ehtineet lähteä omiin suuntiinsa.

Lopulta ne kyllä lähtevät.

Ilvekseen näyttäisi sopivan se nisäkkäitä koskeva peukalosääntö, että urospuoliset jälkeläiset etsivät aikuistuttuaan onneaan kauempaa kuin naaraat. Ruotsalaisessa tutkimuksessa huomattiin, että noin kolmannes ilveksen naaraspennuista jää peräti emonsa elinpiirille asumaan.

”Minullakin on havaintoja siitä, että pentueen mukaan ilmestyy ulkopuolinen, ei yhtä iso yksilö kuin naaras, mutta kuitenkin ei-pentu. Se voisi olla edellisen vuoden pentu”, Herrero kertoo.

Mitä tapahtuu sitten ilvesemolle, jos pentuja jää joka vuosi sen elinpiirille? Pieneneekö sen oma elinala kuin pyy maailmanlopun edellä?

Niinkin voi olla.

”Leopardeilla emot ihan oikeasti antavat osan elinpiiristään tyttärelle, kun kanta tihenee. Sitten käy lopulta niin, ettei emolle jää mitään ja tyttäret syöksevät sen vallasta.”

Karhuemolla taas on tapana siirtää omaa reviiriään sivummalle tytärten tieltä. Ilvesten osalta asiaa täytyy vielä tutkia, mutta se on jo selvää, että erakkoina pidetyt ilvekset ovat sukurakkaampia kuin pitkään on ajateltu.

Juttu jatkuu tietolaatikon jälkeen.

Vanhoja uskomuksia

Kansanrunousarkiston korteilta käy ilmi, että valtaosa Suomen ilvesperinteestä koskee metsästystä. Nuorten ilvesten tapaa paeta puuhun kuvattiin Ilomantsissa 1936 näin:

”Ilves kun pyytetään, niin ensten koira ajaa sitä talvella. Silloin kun on lunta, täytyy olla 2 miestä niin ilves ei lumessa mene koiran etellä pitkää matkaa, sillä se nousee puuhun. Silloin ottaa toinen miehistä ilveksen takajaloista kiinni, ilves aina koittaa ylös itsensä, ja sitten pistää puukapulan suuhun ja sitten jalat kiinni narun kanssa. Sitte paksulaisen kepin kanssa kannetaan hevosen rekeen.”

Ilveksen tapaa palata itse jättämälleen haaskalle on käytetty hyväksi rautapyynnissä. On jopa ajateltu, ettei ilves koskaan syö saalistaan lämpimänä vaan antaa sen ensin jäähtyä. Toisaalta Turun läänin Koskella tiedettiin vuonna 1969, että ”Ilves käy haaskalla, kun muun lämpymän paistin puutteessa oppii käymään, mutta vain niin kauvan kun liha on pilaantumatointa.”

Jako pilkullisiin ”kissailveksiin”, punasävyisiin ”kettuilveksiin” ja tasaharmaisiin ”susi-ilveksiin” on peräisin turkiskaupasta. 1800-luvulla nämä kolme ilmiasua oli alettu mieltää kansan parissa jo eri lajeiksi. Sompiossa 1937 kuvailtiin kahta ilvestyyppiä näin:

”Repoilves on semmoinen, se on tämän talon kissan karvanen, harmaa ja pehmiä, oikein komia turkki. Susi-ilves on isompi. Se on pitkin raatoa sillä niin kuin kärpänhäntiä laottu.”

Kuva: Suomen Metsästysmuseo

Haukkuva kissa

Piilottelevia metsälintuja kannattaa opetella tunnistamaan äänistä. Kannattaisiko ilvestä?

Herrero kertoo, että ilveksellä on paljon erilaisia ääniä: naukaisuja, murinoita ja ynähdyksiä, mutta ne ovat vaimeita. Kuuluvimmat äänet voi kuulla helmi–maaliskuun kiiman aikana, kun ilvekset ilmoittavat itsestään haukkumalla.

Kuuntele ilveksen ääni tästä!

Suomen Luonnon lukija Virpi Nieminen kuuli tuon äänen Pieksämäellä:

Illan viimeisellä tupakilla ollessa pihametsän reunasta kuului omituista ääntä. 5 x sarja. Aikani netin eläinten ­ääniä etsittyä totesin äänen olevan presiis sama kuin Ylen viikon luontoäänessä ollut ilves.

Millainen ääni se oli? Lehtopöllön huilunpuhallusta muistuttava lyhyt säe. Pienen koiran huomionkipeältä ulahdukselta kuulostava, toistuva tavu. Kuinka moni ilves onkaan tietämättä tulkittu naapurin koiraksi?

Ilves

Lynx lynx

Kuva: Markus Sirkka (Ähtärin eläinpuisto)

Koko: Pituus 80–130 senttiä, hartiakorkeus 60–75 senttiä, aikuisen paino 14,5–21 kiloa. Uros suurempi.

Tuntomerkit: Ryhdikäs kissa. Tupsukorvat ja mustakärkinen töpöhäntä. Pilkutus vaihtelee, mutta kaikki värimuodot ovat talvikarvassa harmahtavia.

Lisääntyminen: Kiima helmi–maaliskuussa. Pesä louhikossa, kaatuneen puun alla tai juurakossa, 1–4 pentua toukokuun lopulla, tav. 1–2. Naaras hoitaa.

Ravinto: Metsäkauris, valkohäntäkauris, jänikset ja metsäkanalinnut. Pitää kurissa kilpailijoitaan kettua ja supikoiraa.

Elinympäristö: Metsän eläin, mutta ei vanhan metsän. Suosii eri-ikäisiä sekametsiä kuten saalislajinsakin. Elinpiiri Suomessa 150–550 neliökilometriä.

Levinneisyys: Omaa lajiamme euraasianilvestä esiintyy Keski-Euroopasta Siperiaan, Keski-Aasiaan ja Tiibetin ylängölle saakka. Espanjan pantteri-ilves sekä Pohjois-Amerikan kanadanilves ja punailves eri lajeja.

Vahtikoira: Ilves pitäisi luokitella vaarantuneeksi lajiksi »

ilvesluonnonääni