Kärpän elämää rytmittää sen tärkein saalis, myyrä
Kärppä kiinnitti luontokuvaaja Ville Heikkisen huomion noin kymmenen vuotta sitten. Eläintä näki tuskin koskaan, mutta pihapiiriin talvisin ilmestyvät lumijäljet kertoivat, että se viihtyi lähistöllä.
Heikkisen koti on Kuhmon Iivantiirassa, kymmenien kilometrien päässä taajamasta. Pihapiirissä seisoo käytöstä poistettu vaja, joka antaa hiljalleen periksi ajalle ja painovoimalle. Juuri sellaisesta kärppä pitää. Vajan rakosissa ketterä peto voi piilotella aistit valppaina ja sännätä pihaan hakeutuvien jyrsijöiden perään.
Luontokuvaaja asetti syötiksi kalanruodon – jospa helppo ravinto houkuttelisi kärpän esiin kolostaan. Kärppä ei lahjuksista kuitenkaan innostunut, eikä Heikkinen onnistunut näkemään sitä ensimmäisen talven aikana kertaakaan.
Toisena talvena hän kokeili heitellä kärpälle kalaa pieninä palasina ja huomasi, että se maistui selvästi paremmin. Kärppä palasi hakemaan lisää. Yhteisymmärrys alkoi löytyä.
Vielä parikymmentä vuotta aikaisemmin kärppiä vilisti paljon tiheämmässä kuin Heikkisen tehdessä tuttavuutta pihapiirinsä kärpän kanssa. Lajin yksilömäärää on vaikea arvioida, mutta 35 talven riistakolmiolaskennat ovat näyttäneet muutoksen.
Kärppien määrä heittelee jyrkästi ylös ja taas alas myyrien perässä alueesta riippuen noin kolmen–neljän vuoden sykleissä, ja se kuuluu asiaan. Siksakin takaa paljastuu kuitenkin pitkäkestoisempi suunta alaspäin.
”Koko Suomessa muutos on semmoinen miinus 83 prosenttia”, summaa Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Andreas Lindén.
Alamäki on hurja. Samassa liu’ussa on muitakin pikkunisäkkäitä, kuten kärpän lähisukulainen lumikko sekä metsäjänis. Kärpän pudotus on ollut seurannan nisäkkäistä jyrkin.
Yksi luku ei anna tilanteesta kovin hyvää kuvaa, sillä muutos ei ole aivan tasainen eikä samanlainen joka puolella Suomea.
Lindén kertoo, että lasku on ollut Pohjois-Suomessa jyrkempi kuin muualla, mutta toisaalta tilanne näyttää viime vuosien aikana tasaantuneen. Maan etelä- ja keskiosissa alamäki jatkuu yhä.
Kaikesta huolimatta kärppää ei luokitella uhanalaiseksi lajiksi. Muutos on ollut liian hidas, jotta se täyttäisi Punaisen kirjan kriteerit. Vääjäämätön lasku on kuitenkin jatkunut jo niin kauan, että kärppäkanta on huvennut huolestuttavan vähiin.
Kärppä on Heikkiselle mieluisa kuvauskohde, sillä se tottuu ihmiseen nopeasti.
Kädestä kärppä ei ole ruokaa hakenut, mutta uskaltautuu ihan lähelle, eikä hätkähdä kuvaajan liikkeistä.
Kärppä ja myyrä
Kuhmon Iivantiirassa Heikkinen oppi hiljalleen kärpän rytmin, ja kärppä Heikkisen. Peto ilmestyi hakemaan ruokaa aina samoihin aikoihin aamupäivällä. Se kiikutti lahjukset palanen kerrallaan jemmaan pihavajan alle, kunnes väsähti, ja muutaman tunnin päästä aloitti saman rallin uudelleen. Kärppä vilisti edestakaisin kymmeniä kertoja ja kamera raksutti.
Säännöllinen ruokinta sai kärpän tottumaan kuvaajan läheisyyteen ja jopa odottamaan sitä. Kun kärppä kuuli Heikkisen astelevan lumella, se ilmestyi näkyviin kärkkymään suupalaa.
Tarjolla oli usein esimerkiksi lohta, mutta parhaiksi syöteiksi osoittautuivat auton alle jääneet oravat ja loukkuun kuolleet hiiret. Jyrsijät ovat kärpän pääravintoa, se kävi pedon käytöksestä selvästi ilmi.
Andreas Lindénin mukaan kaikkein tärkein saalis kärpälle on myyrä, etenkin Microtus-suvun lajit peltomyyrä, lapinmyyrä sekä kenttämyyrät.
Luonnonvarakeskuksen metsäeläintieteen emeritusprofessori Heikki Henttonen kertoo, että nämä lajit ovat sosiaalisia ja elelevät liki toisiaan heinänurmilla ja umpeen kasvavilla pelloilla. Sellaiselta paikalta kärppä varaa mieluiten oman reviirinsä.
Ekologi Paavo Hellstedtin ja Henttosen radiopantatutkimus Kilpisjärvellä paljasti, että parhaat paikat kuuluvat vanhoille kärppänaaraille. Vaikka uros on usein tuplasti naaraan kokoinen, se ei valtaa runsainta myyräapajaa itselleen.
”Ehkä kärppäkoiraat ovat sivistyneitä herrasmiehiä”, Henttonen nauraa.
Kärppä suosii hyvää säätä.
Tuulessa ja lumituiskussa on vaikea haistaa tai kuulla myyriä.
Huonolla säällä kärppä jää lumen alle piiloon.
Rytmi meni sekaisin
Myyrät vuorotellen runsastuvat ja romahtavat rytinällä, ja kärppien määrä seuraa niitä viiveellä. Myyräsyklin yksi kokonainen kierros kestää tavallisesti kolmesta neljään vuotta, minkä jälkeen se alkaa alusta.
Syklin kierto näkyy myös Ville Heikkisen pihassa. Kun myyriä on paljon, kohta myös kärppien jälkiä on joka paikassa.
Vielä 1980-luvun alussa saaliseläinten ja petojen rytmi oli vakaa ja vahva.
Kaikki myyrälajit runsastuivat yhtä aikaa niin pelloilla kuin metsissäkin. Myös niiden syvin romahdus oli samanaikainen. Suomen koko eteläpuoliskolla oli yhteinen tahti, ja pohjoisen lajit kulkivat vastaavasti omassa tahdissaan.
Myyräsykli pyörii
Myyrillä on kyky lisääntyä päätähuimaavalla tahdilla, jos olosuhteet ovat sopivat. Kun petoja on vähän ja ruokaa paljon, ne kykenevät lisääntymään vaikka lumen alla keskellä talvea.
Lopulta myyriä on kuhisemalla. Sitten ruoka alkaa huveta ja taudit saattavat levitä tiheissä populaatioissa. Olosuhteet ovat tuolloin otolliset kärpälle sekä lumikolle.
Lumikko on kaksikosta nopeampi reagoimaan. Emeritusprofessori Heikki Henttonen kertoo, että oikein hyvässä ravintotilanteessa lumikko saa pyöräytettyä jopa kaksi poikuetta kesässä.
Kärpällä kestää kauemmin. Sillä on kesäaikaan kiima, mutta viivästyneen sikiönkehityksen vuoksi tiineys alkaa varsinaisesti vasta seuraavana keväänä. Jos ravintotilanne talvella pysyy hyvänä, kärppä synnyttää ison poikueen.
Saalistuspaine kovenee ja alkaa verottaa ryöpsähtänyttä myyräkantaa. Kärpälle ja lumikolle keikahdus tietää kovenevia oloja sekä heikkoja mahdollisuuksia lisääntyä.
Kärppä voi yrittää etsiä muuta ravintoa, linnunpoikasia tai oravia. Pikkuruinen lumikko on kuitenkin täysin riippuvainen myyristä. Se pinkoo viimeisten myyrien perässä vaikka maan alle.
Ensin romahtavat myyrät, sitten niitä saalistavat pedot. Lopulta, kun molempien määrä on pohjalukemissa, myyrät saavat jälleen tilaisuuden lisääntyä. Näin myyräsyklit kannattelevat kärppiä ja lumikoita, ja pienpedot vuorostaan myyräsykliä.
Yllättäen Pohjois-Suomen huiput jäivätkin tulematta.
”Microtus-suvun lajit olivat hyvin vähälukuisia suunnilleen vuoteen 2010 asti”, Henttonen kertoo.
Samalla metsämyyrän vaihtelu muuttui vuodenaikaiseksi: talvi verotti myyrien määrää ja kesä paikkasi vajetta.
Eteläisessä Suomessa syklit jatkuivat, joskin vähän vaisuina. Voimakas huippu saatiin vielä vuonna 2008, mutta sykli ei sen jälkeen palannutkaan entisen laajuisena vaan pienipiirteisempänä. Yhteinen tahti on hajonnut moneen palaseen, ja osassa niistä rytmi meinaa kadota olemattomiin.
Runsaampia vuosia tähdittää nyt metsämyyrä aiemman peltomyyrän sijaan.
Henttonen arvioi, että juuri myyräsyklin muutokset selittävät suuren osan kärppäkadosta. Hypoteesia tukee se, että kärppien alamäki Pohjois-Suomessa on tasaantunut suunnilleen samoihin aikoihin, kun sykli alueella alkoi jälleen vahvistua 2010-luvulla.
Syklien katoamisen syyksi epäiltiin lumisen ajan lyhenemistä ja lumen jäätymistä. Myyrät tarvitsevat hangen suojakseen, jotta talvi ei nitistä orastavaa huippua. Ilman huippua ei tule myöskään jyrkkää alamäkeä ja aallonpohjaa, jotka ovat seuraavan syklin edellytys.
Yksinkertaista, kaiken kattavaa selitystä on hankalaa osoittaa. Kuumeneva ilmasto vaikuttaa kuhunkin myyrälajiin omalla tavallaan ja haittaa myös pikkupetojen elämää. Eikä ilmasto ole ainut muutos, johon lajien täytyy sopeutua.
Kärppä varastoi saaliitaan pahan päivän varalle.
Jyrsijöitä voi olla tallessa kymmeniä, joskus jopa satoja.
Muutos koettelee kaikkia
Keväisin lumen sulamisen aikoihin Ville Heikkinen huomasi, että pihassa kävi joskus useampikin kärppä. Yksi oli jo täysin kesäpuvussa, kun toisella oli ruskeaa vasta päässä. Samat erot näkyivät myös syksyisin.
Kärppä on paitsi peto, myös saaliseläin. Jos talvi viivästyy tai päättyy ennen aikojaan, valkoisena tummaa taustaa vasten hohtava kärppä saattaa helposti joutua esimerkiksi ketun, näädän tai viirupöllön vatsan täytteeksi.
Samassa ahdingossa on myös lumikko. Lajipari kilpailee myyristä osin toisiaan vastaan, mutta Andreas Lindén kertoo, että lumikon olemassaolo voi samalla olla kärpän elinehto.
Jos lumikko ja kärppä asettuvat samalle seudulle, kärppä valloittaa ison kokonsa turvin ruokaisimmat reviirit. Lumikko on kuitenkin kärppää tehokkaampi myyränpyytäjä. Pieni lumikko saattaa painaa vain kymmenyksen ison kärpän painosta ja sujahtaa helposti myyrien käytäviin.
Pienen kokonsa ja nopean lisääntymisensä takia lumikko säätelee myyräsykliä kärppääkin tehokkaammin. Sen ansiosta myyrien romahdus on niin perinpohjainen, että petojen kannat romahtavat, ja myyrät saavat jälleen tilaa lisääntyä.
Lindén sanoo, että ilmastonmuutos ja ympäristön pirstaloituminen ovat niin suuria muutoksia, että ne vaikuttavat varmasti kaikkiin lajeihin tavalla tai toisella. Aihetta tarvitsisi kuitenkin selvittää lisää.
Uutta ymmärrystä kärpänkin tilanteeseen saattaa pian olla luvassa, sillä väitöskirjatutkija Pinja-Emilia Lämsä aloittelee yhteistyötä Luonnonvarakeskuksen kanssa. Hän aikoo selvittää, miten kaukokartoitusaineistoja voisi hyödyntää näätäeläinten elinympäristöjen tutkimuksessa ja mallinnuksessa.
”Sieltä saattaa löytyä kärpän taantumista selittäviä tekijöitä. Maaseudulla ja metsissä on tapahtunut isoja muutoksia.”
Turkin vaihtumista rytmittää päivän pituus.
Yksilöiden välillä on paljon eroja, mutta turkki vaihtuu joka vuosi samaan aikaan.
Siksi lumen tulon viivästyminen ja vastaavasti aikainen sulaminen ovat kärpälle haitaksi.
Poikkeuksellisen paljon myyriä
Tänä talvena kärppä vilistää taas kuhmolaisessa pihapiirissä. Myyrätilanne Kainuussa on epätavallinen, sillä huippu koettiin jo syksyllä 2022, mutta sitä ei seurannutkaan romahdus. Myyriä on paljon jo toista talvea peräjälkeen, ja metsämyyrien lisäksi peltomyyrienkin tilanne on hyvä.
Myyrärunsaudesta huolimatta kireät pakkaset kannustivat kärppää hakemaan Heikkisen tarjoamaa helppoa ruokaa.
Pakkanen itsessään ei uhkaa kärppää, sillä lumipeite on paksu, eikä kylmyys pääse siitä läpi. Kärpällä on hangen sisässä myyränkarvalla vuorattu pesä, jossa ei tule vilu.
Lumen suojiin vetäytyvät kuitenkin myös myyrät, eikä kärppä pysty seuraamaan niitä kapeisiin onkaloihin. Sen täytyy nousta pintaan saalistamaan.
”Kärpät ovat ruumiinrakenteeltaan pitkiä suikuloita, joten aika paljon lämpöhukkaa sieltä tulee”, Pinja-Emilia Lämsä kertoo.
Lämmön tuottaminen vaatii energiaa, joten kärpän tarvitsee syödä paljon. Joskus seuraavan aterian perässä on kuljettava pitkiäkin matkoja.
”Se kuluttaa taas enemmän energiaa. Talvi on rankkaa aikaa, kun kärpän täytyy etsiä ravintoa koko ajan.”
Tammikuun alussa pakkanen pysytteli viikon ajan kolmenkymmenen asteen tuntumassa. Kärppä loikki päivittäin luontokuvaajan pihassa hakemassa ruokaa ja katosi kiireellä takaisin paksun lumihangen suojiin lämmittelemään.
Yhdellä kierroksella kärppä äkkäsikin oravan ja säntäsi jahtiin. Se kiipesi ketterästi runkoa pitkin saaliin perässä, mutta tupsukorva oli jo loikannut oksalta seuraavaan puuhun. Saalistaja palasi sillä erää helpomman ruoan pariin.
Kun sää lauhtui, pieni peto vilisti myyrien perässä omille teilleen.
Miksi kärpällä on musta hännänpää?
Kärpän ja lumikon erottaa hännästä: lumikolla on lyhyt töpö, kun taas kärpällä on pidempi häntä, jota koristaa musta tupsu.
Valkoista hankea vasten tupsu erottuu selvästi ja voi hämätä saalistajan tähtäämään siihen. Silloin kärppä saattaa päästä karkuun.
Lumikko ei samanlaista hämäystaktiikkaa tarvitse, sillä se pysyttelee hangen alla paljon tiiviimmin kuin kärppä.
Kärppää saalistaa muun muassa viirupöllö. Samalla se kilpailee kärpän kanssa samasta ravinnosta, kuten myyristä.