Ihmisiä ja hirvieläimiä, sarvipäinen shamaani. Veden pinnassa kimmeltävä aurinko häikäisee. Siristelemme silmiämme ja koetamme erottaa lisää hahmoja. Mietimme, millaista oli elää näissä Hossan kansallispuiston metsissä Kainuun pohjoisreunoilla silloin kun kuvat maalattiin.

Retkemme tarkoitus on kokeilla, miten ravinnonhankinta onnistuu muinaisten maalareiden tapaan.

Mitä kivikauden kansalaisten ravinnosta tiedetään? Kysyn etukäteen asiaa arkeologi Satu Koivistolta, joka on erikoistunut metsästäjä-keräilijöiden kalastusmenetelmiin. Tai metsästäjä-kalastaja-keräilijöiden, kuten hän painottaa.

”Arkeologisten aineistojen perusteella tiedämme kivikautisesta ravinnosta vain jäävuoren huipun”, sanoo Koivisto. Palapelistä tunnetaan ainoastaan hajanaisia palasia. Suomen maaperä on niin hapanta, että luu ei säily. Täältä löydetty arkeologinen luumateriaali on sellaista, joka on jostain syystä päätynyt tuleen.

Värikallion kuvat maalattiin Somerjärvestä kohoavaan kallioseinämään 3500–4500 vuotta sitten.

Suot ja kosteikot säilyttävät Koiviston mukaan kuitenkin erinomaisesti puumateriaalia, ja niistä onkin löytynyt esimerkiksi kalastukseen liittyviä rakenteita.

Toisin kuin kivikautisia hossalaisia, meitä nykypäivän keräilijöitä sitovat modernit säädökset. Siksi aiomme keskittyä kalastukseen ja kasvien keräilyyn.

Tiedon sirpaleita

Jääkauden jälkeisellä lämpökaudella 5000–6000 vuotta sitten ilmasto oli nykyistä lämpimämpi. Näitä selkosia asuttivat silloinkin karhut ja hirvet. Metsäpeurat vaelsivat vielä runsaina.

”Kivikauden ihmiset hyödynsivät ympäristöään monipuolisesti”, kertoo Koivisto. Hirvi ja metsäpeura olivat tärkeitä metsästettäviä, ja sisämaassa pyydettiin myös pienempiä nisäkkäitä, kuten majavaa. Hylje oli merkittävä ravinnonlähde rannikolla ja Saimaalla. Paikoin linnustettiin paljon. Kalastettukin on, mutta siitä on vain vähän suoraa todistusaineistoa, koska kalan luusto on niin pientä ja helposti hajoavaa.

”Aikaisemmin arkeologinen tutkimus painottui metsästykseen ja hyljestykseen, miehekkäisiin aiheisiin ja isoihin saaliisiin. Kalastus ja kasvien keräily jäivät varjoon, koska ne ovat olleet sitä arkista peruspullaa”, sanoo Koivisto. Nykyisin tehdään paljon tutkimusta elinkeinojen parissa. Esimerkiksi tuhansia vuosia vanhoista saviastioista on löydetty mustaa karstaa, jälkiä reunoille kuohuneesta sopasta. Karstan rasvahappoja tutkimalla saadaan selville, oliko ruoka eläinperäistä, vaikkapa hyljekeittoa, vai koostuiko se kasvikunnan tuotteista.

Hikistä hommaa

On aika teroittaa aistit ruuan hankintaan. Aamiaisesta on kauan, ja alkaa tulla nälkä. Kankaalla nököttävä yksinäinen punikkitatti saa aikaan riemunkiljahduksia.

Latvustosta kuuluu iloista juttelua. Matkamiehen ystävä, kuukkeli, syöksyy nappaamaan maasta mustikan. Otamme linnusta mallia ja menemme marjaan.

Sienistä ei ole vielä löytynyt arkeologista aineistoa, mutta niitäkin on todennäköisesti käytetty ruuaksi.

Lämpöä on varjossa 27 astetta, hiki valuu selkää pitkin. Tänä vuonna mustikka on kypsynyt aikaisin, mutta sinisiä marjoja pilkottaa varvikossa hyvin harvakseltaan. Pieni marjakippo täyttyy tuskastuttavan hitaasti.

”On niin kuuma, että heikottaisi, vaikka ei olisi näin nälkäkään”, huokaa kanssakeräilijäni ja pyyhkii silmiin valuvaa hikeä mustikan sinistämillä sormillaan. Päätämme suunnata kansallispuiston ulkopuolelle keräämään kasveja. Sienestys ja marjastus on puistossa sallittu mutta muiden kasvien kerääminen ei. Kivikaudella keräily oli tässä suhteessa yksinkertaisempaa.

”Keräilypuolta ei ole tutkittu kovin paljon, mutta nyt siitä on valmistumassa väitöskirja”, kertoo Koivisto. Santeri Vanhanen Helsingin yliopistosta on tutkinut muinaisilta asuinpaikoilta löytyneitä hiiltyneitä kasvinosia.

Horsmamuhennosta kannattaa hauduttaa huolella, jotta isompien lehtien kitkeryys hälvenee.

Nykyistä laajemmalle levinnyt pähkinä oli kivikaudella suosittu eväs, ja sittemmin Suomesta hävinnyttä vesipähkinää syötiin myös. Marjat ovat olleet tärkeä ravinnonlähde. Saroja, jauhosavikkaa, ulpukkaa, orvokkeja ja hierakoita mutustettiin koko maassa.

Miltä tuntui tällaisina kesinä, kun halla vei hillat ja kuumuus verotti muita kasveja? Pelottiko tuleva talvi? Kuinka siihen valmistauduttiin?

”On olemassa viitteitä siitä, että kivikauden ihmiset varastoivat ruokaa”, Koivisto kertoo. Niin savustusta, kuivausta kuin hapatustakin on käytetty. Suolaa ei tuolloin vielä tunnettu. Marjoissa olevan pektiinin säilövät ominaisuudet on todennäköisesti tiedetty, ja marjoja on sekoitettu muuhun ruokaan.

Arkeologit ovat löytäneet erilaisia kuoppia, paalurakenteiden jäännöksiä ja mahdollisia savustusrakennelmia. Ruotsista on viime vuosina saatu todisteita kalan hapatuksesta. Ehkäpä naapurimaan haisevan herkun, hapansilakan, resepti periytyy kivikaudelta asti?

Kalaan

Palaamme leiriin Aittojärven rannan nuotiopaikalle.

”Suurin osa Hossan kansallispuistosta on herkästi kuluvaa hiekkapohjaista kangasmaastoa, joten leiriytyminen on sallittu vain telttailualueilla ja nuotiopaikkojen läheisyydessä”, kertoo suunnittelija Tuuli Turunen Metsähallituksesta. Tulen saa tehdä ainoastaan siihen varatuilla paikoilla, ja niilläkin vain silloin kun metsäpalovaroitus ei ole voimassa.

Aittojärvellä on leiriydytty ennenkin. Lähistöltä on löytynyt kivikautiselle asutukselle tunnusomaisia kvartsi-iskoksia. Viereiselle kannakselle on joku joskus kaivanut pyyntikuoppia peurapaistin toivossa. Me ryhdymme peurojen sijasta narraamaan kaloja.

Aurinko porottaa, hiekkatörmä on lämmin. Tuen onkivavan polvien väliin ja nojaan kämmeniä pehmeään hiekkaan. Melkein heti koho sukeltaa. Nälkäiset miniahvenet iskevät kiinni.

Ruokatarpeet ovat pian kasassa. Padassa porisee punikkitatti horsmanversojen seurassa, ja vieressä paahtuu särki kera seitsemän pikkuruisen ahvenen. Kiehuva horsmamuhennos tuoksuu kotoisasti saunavihdalta.

Lounaan jälkeen levolle ei ole aikaa. Pitää lähteä etsimään illallisaineksia.

Pikkuahvenet maistuvat nälkäiselle keräilijälle ilman suolaakin.

Ikiaikaisia oivalluksia

Illallakin syödään horsmaa. Maisema on karua, joten valinnanvaraa ei ole kovinkaan paljon. Iloisena yllätyksenä huomaamme, että katiskamme on niellyt kalaa.

Olemme hankkineet vaadittavan pyydysluvan etukäteen ja vieneet katiskan järveen heti saavuttuamme. Nerokkaan pyyntivälineen suunnittelusta saamme kiittää kivikautisia esi-isiämme. Silloiset katiskat oli valmistettu mäntypuisista liisteistä ja koivun tuohesta, mutta toimintaperiaate oli aivan sama kuin nykyisissäkin malleissa.

Monet muutkin yhä käytössä olevista kalastusmenetelmistä on keksitty jo tuolloin. Koukkuja voitiin tehdä luusta tai oksanhangoista, ja pyydyksiä punottiin kasvikuiduista sekä rakennettiin puusta.

Katiskan suunnittelusta saamme kiittää kivikautisia esi-isiämme.

”Kalastuksessa erityisesti kiinteät puurakenteet ovat maailmanlaajuisia ja ajattomia malleja”, Koivisto kertoo. Kivikautisista pyyntivälineistä on säily­nyt esimerkiksi verkon kohoja ja painokiviä sekä katiskoita ja patorakennelmia.

”Yllättävää on se, miten massiivisia rakenteita on ollut jo 5000 vuotta sitten. Kalastuksen on täytynyt olla kannattavaa, koska siihen on panostettu niin paljon”, kuvailee Koivisto.

Meidän katiskastamme löytyy horsmamuhennoksen höysteeksi monta ahventa.

Meidän retkiporukkamme koostui vain kahdesta ihmisestä. Kivikauden pienissä, liikkuvaa elämää viettäneissä pyynti­yhteisöissä arvellaan olleen 10–15 jäsentä. Koira oli ihmisen seuralainen jo tuolloin.

Kylläinen on onnellinen

Makumaailma on hieman yksinkertainen, ja nykyihminen jää kaipaamaan suolaa. Kokeilemme maustaa lounaalta tähteeksi jäänyttä punikkitattia raatteen lehdillä, koska jotkut väittävät raatteen maistuvan suolaiselta. Suolaisuutta emme huomaa, mutta karvasaineita kyllä löytyy. Kitkerää muhennosta ei tee mieli syödä toiste. On helppo kuvitella, että näitä ärhäkän makuisia lehtiä on ennen käytetty lääkkeeksi moneen vaivaan.

Vaikka illallinen ei täysin miellytäkään makuhermoja, kylläinen maha tekee onnelliseksi. Aika vähällä sitä loppujen lopuksi tulee toimeen.

Aurinko alkaa laskea. Nyt on hetki aikaa levätä. Hunajaisen pehmeä vadelmanlehti-mesiangervotee porisee pannussa. Ainoastaan ahventen polskahdukset rikkovat järven peilityyntä pintaa.

Yli 8000 vuotta sitten joku istui Mykränsalmen pohjoisrannalla, vain muutamien kilometrien päässä täältä, ja laittoi ruokaa kuten me nyt. Paikalta löytyneiden luunsirujen perusteella tiedetään hänen paistaneen lihaa. Oliko se hänen herkkuaan, vai miettikö hän, että ei aina jaksaisi syödä tätä samaa? Merkitsikö ruoka muutakin kuin polttoainetta? Oliko kivikaudella varaa valikoida?

”Aina ei muisteta ajatella, että makutottumukset ja mieltymykset ovat saattaneet vaikuttaa silloinkin. Ehkä he ovat kovasti tykänneet vaikkapa mädätetystä kalasta”, Koivisto naurahtaa. ”Ja juhlissa on saatettu syödä jotain aivan ihmeellistä, mikä ei sovi siihen arkiseen perusmuonaan lainkaan.”