Tuuli pukkaa vastaan, kun poljen vinhaa vauhtia Helsingin keskuspuiston läpi. Sormeni ovat kohmeessa, mutta otsallani virtaa hiki kypärän alta. On 2. kesäkuuta, mutta lämpöasteita on vain vajaat neljä. Yön hämäryys alkaa hälvetä. Ohitan pellolla vaeltavan metsäkauriin. Kello on 3:45, enää vartti laskennan alkuun.

Nyt pitää kiirehtiä.

Olen matkalla Paloheinän ei-vakiolinjan lintulaskentaan. Linjalaskentoja on tehty jo 1970-luvulta lähtien, mutta vuonna 2006 perustettiin nykyinen laskentaverkosto, joka kattaa koko Suomen. Laskennat antavat kuvan koko Suomen linnuston ja luonnon tilasta, ja kerätty tieto lintujen elinpaikoista ja määristä mahdollistaa niiden suojelun.

Linjalaskennat antavat kuvan koko Suomen linnuston ja luonnon tilasta.

Osallistun toista kertaa Paloheinän laskentaan. Luonnontieteellisen museon yli-intendentille, Aleksi Lehikoiselle, tämä on kuitenkin jo 18 kerta. Hän perusti reitin vuonna 2005 ja on laskenut sen tähän asti vuosittain, vuotta 2017 lukuun ottamatta.

”Aloittaessani laskennat vakiolinjoja ei vielä oltu perustettu. Halusin osallistua linnustonseurantaan, ja pohdittuani asiaa Risto Väisäsen kanssa totesimme, että keskuspuistoon sopisi hyvin yksi linja”, kertoo Lehikoinen.

Aleksi on sittemmin käyttänyt linjaa uusien laskijoiden kouluttamiseen. Paloheinän linjalle on helppo osallistua ensikertalaisena; se on hyvien liikenneyhteyksien varrella lähellä kantakaupunkia. Tänään meitä on neljän hengen porukka.

Reitti alkaa kaupunkiympäristöstä. Ympärillä on Paloheinän omakotitaloasutusta. Pihoilla riittää puita ja pensaita, mutta vielä kuljetaan asvalttiviidakossa. Se tietää paljon varpusia ja tiaisia. Laskentalomake alkaa vähitellen täyttyä, niin nähdyistä kuin ääntelevistäkin linnuista.

”Olen saanut seurata täällä valtakunnallista kehitystä”, Aleksi kuvailee, ”Varpuset ovat vähentyneet, mutta eivät dramaattisesti, koska hyviä pensasaitoja riittää. Sepelkyyhky sen sijaan on selkeästi runsastunut, luultavasti ilmastomuutoksen ja kaupungistumisen yhteisvaikutuksesta.”

Linjalaskenta käynnissä. Laskennat antavat kuvan koko Suomen linnuston ja luonnon tilasta. Kuva: Josephine Couet

Linjalaskennan ensimmäinen osuus on äkkiä ohi. Nyt alkaa toinen osuus, joka kulkee metsässä hyvin suoraviivaisesti.

”Mutkittelevia linjoja ei suositella. Idea ei ole, että valikoidaan mitä habitaatteja seurataan, vaan juurikin se, että saadaan kuva koko luonnon tilasta”, Aleksi toteaa.

Astumme pururadalle ja ylitämme ojan. Vielä pari askelta ja olemme metsän siimeksessä. Tiaiset ja varpuset häviävät, ja hetken meidät ympäröi hiljaisuus.

Yhtäkkiä kuuluu voimakas töräytys: pari laulujoutsenta lentää ylitsemme.

Laulujoutsenten ylilento

Katseemme seuraavat, kun joutsenet lentävät kohti pohjoista. Nämä olivat tämän linjan kaikkien aikojen ensimmäiset laulujoutsenet!

”Laulujoutsen on omien harrastusvuosieni aikana levittäytynyt selkeästi uusille alueille, missä se ei aikaisemmin ole pesinyt. Muutoksen näkee hyvin myös valtakunnallisessa aineistossa”, sanoo Aleksi.

1940-luvulla laulujoutsenen pesiviä pareja oli vain parikymmentä.

Tosiaankin, 1940-luvulla pesiviä pareja oli vain parikymmentä. Syy kannanromahdukseen oli selvä; lintuja metsästettiin enemmän kuin kanta pystyi kestämään. Vaikka tilanne huomattiin ja laulujoutsen rauhoitettiin jo vuonna 1934, oli 1970-luvun lopussa pesiviä pareja vain parisataa. Joutsenkannalla kesti aikansa elpyä ihmisen aiheuttamasta tuhosta. Nykyään Suomessa on jo yli kymmenentuhatta pesivää laulujoutsenparia.

Ylitsemme lentänyt joutsenpari oli pesimätön, ja mainio merkki siitä, että kannat voivat hyvin.

”Laulujoutsen ei pesi heti ensimmäisenä kalenterivuotena, joten alkukesän luppolintujen määrät ovat kasvaneet. Paikoin saattaa nähdä kymmeniä lintuja, jotka ovat pesimättömiä ja vain hengailevat. On hauska nähdä, kun nuoriso kypsyy pikkuhiljaa”, Aleksi kuvailee.

Laulujoutsenen pelasti asenteiden muutos, joka alkoi lajin rauhoituksesta. Yrjö Kokon Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu -kirjan julkaisu 1950 muutti lopulta suomalaisten suhtautumisen joutseneen.

Valtakunnallinen laskenta-aineisto antaa viitteitä siitä, että laulujoutsenkannan kasvu alkaa tasaantua.

”Ei kannankehitys ole enää niin voimakasta”, Aleksi toteaa. ”Ympäristön kantokyky tulee vastaan, koska elinympäristöjä ei ole rajattomasti. Mutta se, että kannat pysyisivät suotuisalla tasolla, eivätkä lähtisi vähenemään, niin siihen voidaan edelleen vaikuttaa.”

”Yksi tutkimus vertasi järviä 1980-luvulla ja nykyhetkellä, kun laulujoutsen oli palannut. Tuloksena oli, että vesilintukannat niillä järvillä joihin laulujoutsen on asettunut, voivat nykyään paremmin kuin niillä järvillä joista joutsen puuttuu. Tämä viittaa siihen, että laulujoutsen indikoi hyvää ympäristöä ja toimii sateenvarjolajina. Tämäkin on yksi hyvä syy tarkkailla laulujoutsenkantoja.”

Linjalaskenta jatkuu. Kuljemme tiheän kuusikon lävitse, neulaset pistelevät naamaani. Taidan viedä tuomisina kotiin pari naarmua ja hiuksissani roimasti havuja.

Laskentareitille osuu erilaisia ympäristöjä: metsää, peltoa ja kaupunkipihoja. Kuva: Sarella Arkkila

Yhtäkkiä auringonvalo läpäisee tiheän pusikon. Saavumme kaarnakuoriaisen aikaansaamalle avoimemmalle metsäalueelle. Uusia lehtipuiden taimia versoilee ja kasvaa siellä sun täällä. Ihmettelen luonnon sinnikkyyttä, uusiutuvuutta ja tapaa hoitaa itse itseään.

Minulle tuttu ääni kaikuu metsässä; töyhtöhyypän ”naukaisu”. Käännämme hämmästyneinä katseemme ääntä kohti.

Yllättävä ääni

Aleksi ihmettelee ääneen ”Töyhtöhyyppä!” ja kirjaa samalla havainnon lomakkeelle. Tämäkin on uusi laji tälle linjalle.

”Kun lajin kanta nousee, yksilöitä havaitaan ympäristöissä missä niitä ei muuten havaittaisi”, Aleksi selittää. Toisaalta keskuspuiston reunamilla on peltoja, joilla tämäkin yksilö luultavasti pesii.

Surullista kyllä, tämänkin lajin kannat romahtivat 1980-luvun lopussa, kun maatalouden tehostaminen jatkui. Myös viljelemättömien peltojen, kuten kesannoinnin väheneminen ja salaojituksen yleistyminen koettelivat töyhtöhyyppiä. Nyt kannat kuitenkin ovat hitaassa nousussa.

Töyhtöhyypän kannat romahtivat 1980-luvun lopussa, kun maatalouden tehostaminen jatkui.

”Töyhtöhyypän kannalta avainasemassa on se, miten meidän maatalousympäristöissä toimitaan ja miten siinä otetaan luonto huomioon”, Aleksi sanoo. ”Se ei ole vain maanviljelijöistä kiinni, vaan myös siitä tukipolitiikasta mikä meillä vallitsee.”

Luomutuotantoon rohkaistaan, ja Suomellakin on tavoitteensa tämän kannalta. Tähtäimessä on, että vuoden 2030 lopussa jo ainakin neljäsosa viljelyalasta olisi luomua.

Yhteiskunnan pitää tukea tätä muutosta: ”Kyse on siitä, kannustetaanko viljelijöitä viljelemään ympäristön kannalta paremmin”, Aleksi kuvailee.

Emme voi kuitenkaan pysähtyä ihmettelemään töyhtöhyypän esittäytymistä pitkän aikaa, linjalaskennan pitää jatkua.

Töyhtöhyyppä on hyötynyt muun muassa luomuviljelystä, peltojen jatkuvasta kasvipeitteisyydestä ja ravintoa tarjoavista suojavyöhykkeistä. Viljelijät pystyvät myös löytämään ja kiertämään hyypän pesiä nykyteknologian avustuksella.

Tarkkuus palkitaan

Laskenta alkaa lähestyä loppuaan. Aleksi toteaa ryhmälle: ”Enää kolmesataa metriä jäljellä!”

Metsä alkaa avautua. Saavumme hiekkapolulle. Oikealla näkyy vihreitä viljan oraita. Pyöräilijä suhahtaa ohitsemme. Horisontissa näkyy kerrostaloja, kuin muistuttamassa kuinka lähellä olemme kaupungin vilinää.

Juuri silloin kuuluu pieni, mutta vahva piipitys, muistuttaen käpytikan poikasten ääntä. Niitä olemme kuulleet jo kolmesti laskennan aikana, joten en itse kiinnitä ääneen erityistä huomiota. Aleksi kuitenkin pysähtyy ja lähtee keskittyneenä ääntä kohti. Havahdun, että nyt on jotain erikoista tekeillä.

Lähestymme ääntä ja haapapuussa olevaa puunkoloa. Sieltä kurkistaa pieni punalakkinen höyhenpää.

Laskennan suurin yllätys on valkoselkätikan pesintä. Kuvassa poikanen ja emo. Kuva: Aleksi Lehikoinen

”Valkoselkätikka!”, Aleksi sanoo hymyillen, kaivaen kameraa esiin samalla, kun emo saapuu paikalle ruokkimaan poikasia. Tämä onkin todellinen harvinaisuus. Tai ei ehkä niin suuri kuin ennen, onneksi! Nimittäin 1990-luvulla pesiviä pareja oli alle 30, nykyään niitä on jo yli 300.

”Valkoselkätikka oli todella harvalukuinen laji”, Aleksi kuvailee.

”Samoihin aikoihin kun aloitin harrastuksen, havahduttiin tosi voimakkaasti siihen, että tämä laji on katoamassa luonnostamme. Silloin käytiin ne suurimmat taistelut siitä, että olemassa olevia vanhoja metsiä saatiin suojeluun.”

Tässäkin tapauksessa kyse oli lajin elinympäristön tuhoutumisesta. Sittemmin valkoselkätikka on alkanut elpyä ja lajin kannat nousta. Tikalla on kuitenkin vielä pitkä matka laulujoutsenen saavuttamaan tasapainoon.

Harjoittelijan kamera vielä räpsyy, kun laskennan on aika taas jatkua. Loppumetreillä ollaan. Ja ennen kuin huomaankaan, linjalaskenta loppuu – kello on kahdeksan.

On aika lähteä kotiin aamupalalle ja lämmittelemään sormia kahvikupposen ympärillä.

Valkoselkätikka viihtyy vain vanhoissa lahopuuta tarjoavissa koivuvaltaisissa lehto- ja rantametsissä.

Suojeleminen kannattaa

Ihmettelen näkemiämme lajeja, jotka ovat uusia tälle linjalle. Miten tämä voi olla mahdollista?

Kysyn asiaa biologi Risto Sulkavalta, joka on aiemmin toiminut Suomen Luonnonsuojeluliiton puheenjohtajana ja osallistunut moniin eri ennallistamisprojekteihin.

”Kun lajin yksilöitä on vähän, ne valikoivat vain parhaimmat alueet. Silloin niihin törmää harvoin”, Risto sanoo.

Loogistahan se on. On paljon helpompi löytää valkoselkätikka, jos pareja on nykyiset 300, kuin jos niitä olisi vain 30.

Jokin jää kuitenkin kaivertamaan mieltäni: Miten varmistamme, etteivät lajit joudu uudestaan ahdinkoon?

Avainasemassa näyttävät olevan elinympäristöt ja niiden suojelu.

Miten varmistamme, etteivät lajit joudu uudestaan ahdinkoon?

”Kun on päässyt olemaan ennallistamisprojekteissa mukana, näkee kuinka lajit saattavat palata takaisin jo vuoden sisällä”, Risto toteaa.

”Esimerkiksi Ilomantsin Iso-Piitsonsuolle töyhtöhyyppäpari palasi jo tänä vuonna, vaikka tämä oli vasta ensimmäinen kesä sen jälkeen kun salaojat oli pantu umpeen.”

Kun me toimimme ja reagoimme ympäristön hyvinvointiin, lajitkin reagoivat.

”Lajit jäävät, kun hyvää elinympäristöä on tarjolla. Lintujen ja päiväperhosten osalta kantojen paluu on todella nopeaa”, Risto kertoo. ”Nopeammin ja helpommin paluu tapahtuu, jos lähettyvillä on hyvä leviämiskeskus. Useinmiten siis toinen suojeltu alue.”

Tosiaankin, muutos luo mahdollisuuksia. Se, onko muutos positiivista vai negatiivista, siihen me voimme ja meidän pitääkin vaikuttaa!