Siperianlehtikuusi on yksi vain noin kymmenestä maapallon lehtikuusilajista. Lehtikuusia kasvaa Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Ainoastaan Himalajalla esiintyvä laji on ilmastollisesti niin arka, ettei sitä voida viljellä meillä. Lehtikuuset kuuluvat siihen harvalukuiseen havupuusukujen ryhmään, jossa neulaset ovat kesävihantia; valtaosa havupuistahan on ainavihantia.

Siperianlehtikuusen luontainen esiintymisalue on valtava: Uralvuoriston takaa Äänisen itärannan tuntumaan saakka. Puu muodostaa sekä puhtaita metsiköitä että kasvaa sekametsien osana.

Mikään ilmastollinen este ei ole sen leviämisen tiellä, mutta puulaji on ekologisesti vaatelias ja leviämistä haittaa ainakin muiden kasvien kilpailu. Lehtikuusi on koko biologisen ikänsä runsaasti valoa vaativa puu, joka etenkin nuorena on nopeakasvuinen mutta kärsii varjostuksesta.

Luontaisen alueensa laidoilla, missä esiintyminen on enää laikuttaista, siperianlehtikuusi ilmeisesti kärsii myös pölytyksen epäonnistumisesta. Sama seikka on syynä sen huonoon tai huonohkoon uudistumiseen viljellyillä alueilla, esimerkiksi Suomessa. Lehtikuusilajien siitepöly on raskasta eikä juurikaan leijaile. Siemenetkin leviävät huonosti, sillä lenninsiipi on heikosti kehittynyt.

Siperianlehtikuusi on kuulunut maamme puulajistoon jo ennen jääkautta. Tästä todisteena on useita sedimenteistä nostettuja rungon kappaleita. Puuaines on tuoreena huonosti kelluvaa; siksi esimerkiksi Venäjällä lehtikuusitukit niputetaan yhteen paremmin kelluvien lajien kanssa. Puu on kuivattava huolellisesti vääntymien ehkäisemiseksi.

Lehtikuusella on hyvät lahonkesto-ominaisuudet. On pohdittu, olisiko ydinpuulla käyttöä painekyllästetyn puun korvaajana. Erilaisissa kokeissa on kuitenkin osoitettu, että ydinpuun lahonkesto-ominaisuudet ovat männyn luokkaa.

Väitetään, että esimerkiksi Venetsia ja Pietari on perustettu lehtikuusipaalujen varaan.

Venetsian tapauksessa lehtikuusitukkien saaminen olisi edellyttänyt Alppien ylittämistä, sillä lähimmät metsät sijaitsevat siellä. Pietarin tapauksessa lehtikuusimetsät olisivat olleet lähempänä. Myös Helsingin Ateneum, Kansallisteatteri ja Rautatieasema ovat puupaalutuksien varassa, kenties nämäkin monumentit turvaavat lehtikuusiperustuksiin.

Siperianlehtikuusen käpyjä nuoruusvaiheessa. Kuva: Kaarina Huttunen / Vastavalo

Siperiassa siperianlehtikuusen siemeniä käyttää ravinnokseen juuri tälle lajille erikoistunut kirjosiipikäpylintu, jota havaitaan meilläkin harvinaisena useimmiten maan itä- ja koillisosissa. Loksunokalla lienee kuitenkin kova työ saada kupunsa täyteen meikäläisistä siperianlehtikuusi-istutuksista. Niissä on ilmeisesti huonon pölytyksen tuloksena vain vähän kehittyneitä siemeniä. Usein täyden siemenen osuus on vain viidestä kymmeneen prosenttia siemenaihioista.

Puun tuholaisia ovat lehtikuusipistiäiset (Pristiphora ericsonii ja P. laricis), jonka toukat saattavat syödä etenkin nuoria puita lehdettömiksi. Euroopanlehtikuusta suuresti vaivaava kotelosieniin kuuluva lehtikuusikorokka (lehtikuusensyöpä, Lachnenulla willkommii) ei juurikaan vioita siperianlehtikuusta. Usein lehtikuusien istuttamisen jälkeen alueelle ilmestyy kellertävälakkisia, limapintaisia lehtikuusentatteja, jotka ovat kelvollisia ruokasieniä.

Siperianlehtikuusi kasvaa 20–30 metrin mittaiseksi, tosin suurimmat yksilöt meillä lienevät noin 40-metrisiä. Puulaji on pitkäikäinen ja saattaa saavuttaa usean sadan vuoden iän. Suomessa lehtikuusia on viljelty 1840-luvulta lähtien. Valtaosa nykyisistä istutuksistamme on kuitenkin nuorempia, pääasiassa 1900-luvun alkupuolelta.

Siperianlehtikuusta kasvaa maassamme arvioiden mukaan noin 20 000–30 000 hehtaaria. Viljely perustuu niin sanottuun Raivolan kantaan, joka alun perin on perustettu Venäjän laivanrakennustarpeisiin 1700-luvulla. Tämä kanta tuottaa laadultaan ylivertaista, ilmastollisesti kestävää ja suurikasvuista taimiainesta.