Vuosikymmeniä jatkuneet vesakkomyrkytykset aiheuttivat Suomen luontoon vaurioita, jotka näkyvät edelleen
Suomen luontoon kylvettiin 1950-luvulta alkaen satoja tuhansia kiloja vesakkomyrkkyjä. Luonnonsuojelijoiden aktiivisuus ja yleisen mielipiteen herääminen pakottivat lopettamaan myrkytyslennot 1980-luvun lopulla.
”On ollut hienoa olla mukana jossakin, jolla on merkitystä, joka on haastanut monella tasolla ajattelemaan ja ottamaan asioista selvän”, Joensuun kaupungin puisto-osastolla puutarhurina toiminut Asko Reittu pohtii omaa luontoaktivismiaan Ilomantsin Hattuvaaran metsätiellä.
Luonnonsuojelu on tuonut hänelle elämän tärkeimmät asiat.
”Tätä kautta olen löytänyt vaimoni ja saanut perheen.”
Paskaa barrikaadeilla
Reittu oli yksi reilusta kolmestakymmenestä luonnonsuojelijasta, jotka asettuivat vastustamaan vesakoiden lentoruiskutuksia elokuussa 1980.
Aktivisteilla oli monia keinoja ruiskutusten häiritsemiseen.
”Keräsimme pois ruiskutusalueen merkkeinä olleita muovipusseja. Rakensimme metsäautoteille hirsistä ja kivistä barrikadeja, jottei myrkkyä kuljettanut tankkiauto pääsisi sinne. Paikalle tulivat poliisit purkamaan niitä. Barrikadit oli voideltu ihmispaskalla, joten purkaminen oli erittäin epämiellyttävää.”
Puutarhurin töistä eläkkeelle jäänyt Asko Reittu ihmettelee puissa näkyviä poikkeavuuksia Hattuvaaran myrkytysalueella.
Paikallisten tuki
Kyläläiset toivat nuorille aktivisteille tuoreita muikkuja, maitoa ja kananmunia ja kerran aamulla keskiolutta. Marttojen heille avaamaan tiliin ostettiin kyläkaupasta ruokaa. Kauppaa ei enää ole, vaan sen tiloissa kylätalo nimeltään Tolukun tupa.
”Kyläläisiä tuli usein iltanuotiolle juttelemaan”, Reittu muistelee.
Jopa paikalliset poliisit suhtautuivat ymmärtäväisesti luonnonsuojelijoihin.
Aluemetsänhoitaja Saara Peiponen ja osa metsäväestä oli virkansa puolesta vastaan, mutta he olivat melko hiljaa.
Kyläläiset rakensivat ruiskutusalueelle oljista ja kankaista ihmistä muistuttavia hahmoja, jotta ruiskutuslentäjä ei kylväisi myrkkyä sinne. Yksi luonnonsuojelijoista meni myrkkypilven alle ja sai siitä kovan päänsäryn ja pahoinvointia.
SMP maksoi sakot
Luonnonsuojelijoilla oli myös tiedustelija, joka kertoi, milloin ruiskutukset tehdään.
”Lentäjä asui Joensuun hotelli Kimmelissä. Ilta-Sanomien Ilkka Malmberg asui samassa hotellissa ja hankkiutui lentäjän seuraan. Lentäjä kertoi lentoaikatauluista, jotka Ilkka sitten välitti meille. Näin Malmberg sai hyvät jutut. Media oli aika vahvasti meidän puolella.”
Oikeudessa luonnonsuojelijat tuomittiin sakkorangaistuksiin.
”Suomen maaseudun puolue maksoi sakot. SMP nojasi maaseudun heikompiosaiseen väestönosaan ja halusi osoittaa heille sympatiaansa.”
Vioittuneet männyt
Ruiskutusalueella kasvaa nyt lähes pelkästään mäntyjä, joista silmiinpistävän moni on haaroittunut liki samasta kohdin.
Rungot ovat hoikempia kuin saman ikäisten tavallisten puiden.
Runkovaurioita näkyy paljon.
Männyissä on poikkeuksellisen paljon tukevia oksia aivan alas saakka.
Osa on tynkiä, mutta suurin osa kuivia ja kuolleita haroja.
Nyt nelikymmenvuotiaista männyistä ei kasva sahatavaraa, vaan ne menevät joko selluksi tai hakkeena polttoon.
”Männyn luontaiseen kasvuun ei kuulu muuntelu niin, että se kasvattaa kaksi rinnakkaista runkoa. Joku vieras asia sen on aiheuttanut. Onko se vesakkomyrkky, puiden kilpailutilanteen muutos vai joku muu, sitä emme varmasti tiedä”, Reittu sanoo puutarhurin varovaisuudella.
Mäntyjen poikkeava oksittuminen on välillisesti vesakontorjunnan syy. Kun kilpaileva puusto myrkytettiin pois ja sen kasvu estettiin, mikään ei rajoittanut männyn oksien kasvua. Normaalisti männystä karsiutuu jo hyvin varhaisessa vaiheessa alaoksat pois ja puu kasvaa pituutta.
Outoja koivuja
Kun etenemme syvemmälle metsään, löydämme muutamia tukevia koivunkantoja, joista puu on ensin kuollut ja sitten juurakosta on alkanut uusi monihaarainen kasvu. Haaroittuminen on tapahtunut Reitun arvion mukaan vesakontorjunnan jälkeen.
Koivun päärungot ovat kuolleet vesakontorjunnassa ja niiden juurakko on vioittunut. Kun uusi kasvu on alkanut, juuristosta on lähtenyt useita vesoja.
Juurakosta on lähtenyt kasvuun viuhkana useita saman paksuisia koivuja. Useimmat tällaiset koivut on kaadettu, mutta löydämme yhden elävän poikkeusyksilön.
Koivu on lähtenyt kasvamaan juurakosta uudelleen monirunkoisena sen jälkeen, kun vesakkomyrkky tuhosi alkuperäisen puun.
Myös alueen kuusien poikkeava kasvu häiritsee paljon metsissä kulkeneen Reitun silmää.
”Oksien pituuskasvussa on ollut häiriöitä, kun välillä on pitkiä ja välillä lyhyitä oksia. Latvassa ei ole kuuselle ominaista selkeää johteisuutta. Näiden poikkeavuuksien syyt pitäisi tutkia.”
Vammainen lapsi
Vuonna 1983 Reittu palasi Hattuvaaraan yhdessä valokuvaaja Pekka Turusen kanssa keräämään haastatteluaineistoa Metsä huutaa -kirjaa varten. Hän päätyi pientilalle, jonka asukkailta Reittu kuuli, miten 1970-luvun alun lentoruiskutukset olivat vaikuttaneet heidän elämäänsä.
”Myrkkyä oli ruiskutettu lähimetsään. Myrkyt levisivät epätarkan ruiskutuksen vuoksi heidän pelloilleen, joilla oli karjaa. Joku lehmistä kuoli.”
Pahin oli kuitenkin edessä.
”Talon rouva oli ollut ruiskusten aikana raskaana. Kun lapsi syntyi, hänen jalkansa olivat surkastuneet.”
”Kun olimme talossa, lapsi oli myöhäisteini. Hän istui lattialla ja raahasi itseään käsillä eteenpäin, kun ei pystynyt kävelemään”, Reittu muistelee silmin nähden järkyttyneenä.
Kyseessä on Reitun mukaan aihetodiste myrkkyjen samankaltaisista vaikutuksista, joita vietnamilaiset kokivat saatuaan vastaavaa myrkkyä niskaansa vuosina 1962–1969.
Vakavia seurauksia kasveille ja eläimille
Vesakkomyrkyt toimivat kasvien luontaisen kasvuhormoni auksiinin (indolietikkahappo) tapaan.
Kasvit eivät kykene säätelemään synteettisen myrkyn määrää toisin kuin luontaisen auksiinin. Kun myrkkyä annetaan kasville yliannos, sen kasvu häiriintyy. Kasvu kiihtyy ja muun muassa kasvin solukalvot tuhoutuvat. Kasvi, tai ainakin suurin osa siitä, kuolee nopeasti.
Vesakkomyrkyt tehoavat parhaiten kaksisirkkaisiin ruohokasveihin kuten metsämarjoihin sekä lehtipuihin. Sen sijaan havupuut ja heinät kestävät myrkkyä paremmin varsinkin kasvukauden lopulla.
Fenoksihapot ovat akuutisti myrkyllisiä nisäkkäille aiheuttaen muun muassa lamaantumista, lihasheikkoutta sekä tunto-, koordinaatio ja ääreishermostohäiriöitä. Lääkintöhallitus totesi vuonna 1980 2,4,5-T:stä: ”suurina pitoisuuksina saattaa vaurioittaa korkeimpien eliöiden geneettistä materiaalia.”
Muut fenoksihapot voivat olla samoin suurina annoksina ”heikosti mutageenisiä (syöpää aiheuttava) ja klastogeenisia (kromosomikatkoksia aiheuttava)”.
Erityisesti mekaanisessa vesakontorjunnassa työntekijät saattoivat altistua suurille myrkkymäärille. Lääkintöhallituksen raportin mukaan heillä on silloin havaittu muun muassa pahoinvointia, ripulia, kuumetta, lihasheikkoutta ja sydämen lyöntitiheyden kiihtymistä.
Pitkään jatkunut paikallinen aktivismi
Hattuvaarassa vuoden 1980 aktivismi ei ollut uutta, vaan johdonmukaisen vesakonmyrkytysten vastustamisen kohokohta. Jo vuonna 1974 asukkaat vastustivat myrkkylentoja muun muassa sulkemalla lentokoneen tilapäisen kiitotien.
Paikalliset miehet valvoivat lentokentillä läpi öiden. Heidän suunnitelmansa oli päästää lentokone myrkkylasteineen maastossa olevalle kentälle, mutta estää sen nousun parilla kymmenellä autollaan.
Kuolleita poroja
Suomen luonnonsuojeluliiton monivuotinen puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston ensimmäinen ympäristönsuojelun professori Pekka Nuorteva kirjelmöi vuonna 1970 Myrkkyasiain neuvottelukunnalle vesakkomyrkyistä vaarallisimman eli 2,4,5-T:n kieltämisen puolesta.
Hän viittaa kirjelmässään muun muassa edellisvuotisiin Ruotsin tapahtumiin, jossa 600 poron tokasta kuoli 200 eläintä ja noin 40 vasaa syntyi kuolleina. Porot olivat laiduntaneet alueella, jotka oli käsitelty kesällä 1968 vesakkomyrkyillä. Tämän seurauksena vielä huhtikuussa 1969 porojen ravintona olleissa lehdissä havaittiin erittäin korkeita eli jopa 35 ppm:n 2,4,5-T ja 2,4-D-pitoisuuksia. Ppm merkitsee yhtä miljoonasosaa painoyksikköä kohden.
Nuorteva valisti Myrkkyasiain neuvottelukuntaa myös yhdysvaltalaisista tutkimuksista, joissa on todettu, että 2,4,5-T ja sen tuotannossa syntyvä dioksiini aiheuttavat koe-eläinten sikiöissä epämuodostumia. Johtopäätöksenä Nuorteva pyytää, ”että Myrkkyasiain neuvottelukunta perehtyisi 2,4,5-T:n haittavaikutuksista julkaistuihin selvityksiin ja harkitsisi tämän pohjalta aineen käytön kieltämistä maassamme”.
Hitaasti heräävä Suomi
Ympäristömyrkyt oli kyseenalaistettu jo varhain 1960-luvulla. Tähän vaikutti ennen kaikkea Rachel Carsonin vuonna 1962 Suomessakin tuoreeltaan julkaistu Äänetön kevät -kirja, jota muun muassa Helsingin Sanomat esitteli kahdeksanosaisena sarjana.
Vuosikymmenen lopulla selvisi, että Suomessa käytettiin samaa myrkkyä, jota Yhdysvallat oli Vietnamissa käyttänyt Agent Orange -nimellä vuodesta 1962 alkaen kohtalokkain seurauksin. Myrkkyjen vastustus sai uutta voimaa taakseen. Suomessa Agent Orangen kaltainen myrkky, jossa vaikuttavana aineena oli 2,4,5-T, tunnettiin muun muassa tuotenimillä 245-TH, Brushkiller, Hormoslyr, Tributon, U 46, Vesakontuho Special. Vuoteen 1980 saakka tätä tehokasta myrkkyä kylvettiin Suomen luontoon ennen kuin sen käyttö kiellettiin.
Suomessa käytettiin samaa myrkkyä, jota Yhdysvallat oli Vietnamissa käyttänyt kohtalokkain seurauksin.
Kansallista näkyvyyttä vesakkomyrkkyjen vaikutukset saivat vuodesta 1969 alkaen, jolloin YLE:n toimittaja Leo Lehdistö alkoi seurata nilsiäläisen ompelijan Hilja Lyytisen myrkytystapausta. Hänen kaivonsa saastui myrkytysten seurauksena ja Lyytisen maksa vaurioitui. Neljän vuoden taiston jälkeen Lyytinen voitti oikeudessa ja sai korvauksena 8000 markkaa.
Laki tunnistaa myrkyt
Virallinen Suomikin heräsi torjunta-aineiden haittavaikutuksiin vuonna 1969, kun voimaan astui vuoden 1948 myrkkyasetuksen kumoava uusi torjunta-aineasetus. Se määritteli, etteivät torjunta-aineet saa aiheuttaa vahinkoa ihmisille, hyötyeläimille, viljelykasveille, viljelymaalle tai luonnolle. ”Luonto” tuli asetuksen piiriin tuolloin ensimmäisen kerran. Kesti kuitenkin pitkään ennen kuin vuonna 1985 eduskunta sääti lain, joka salli vesakkomyrkkyjen lentoruiskutukset vain erityistapauksissa.
Vuoden 1985 lain maa- ja metsätalousvaliokunnan mietinnössä todetaan ”että maassamme markkinoidaan sellaisiakin vesakontorjunta-aineita, joiden haitallisia vaikutuksia ihmiselle ja ympäristölle ei ole riittävästi tutkittu.”
Lakiehdotukseen tuli useita muutosesityksiä ja toivomusaloitteita. Esimerkiksi Veikko Vennamo esitti koko vesakkomyrkytyksen kieltämistä. Muutosesityksistä ja varaumista huolimatta valiokunta hyväksyi hallituksen lakiehdotuksen ja lähetti sen edelleen eduskunnan päätettäväksi.
Lappi koealueena?
Mutta palataan metsään, nyt metsäautotielle parinkymmentä kilometriä Vuotson keskustasta. Elokuun viimeisenä päivänä on aavistus syksyn tuloa, vaikka ruska on vielä haaleaa.
Lentoruiskutuksiin käytettiin tavallisia pienlentokoneita. Kuva: Suomen metsämuseo Lusto / Metsäteollisuus Ry:n kokoelma
”Tässä oli kiitorata ja tuossa myrkkytynnyreitä vino pino. Olin usein serkkuni kanssa katsomassa lentoja ja poseeraamassa koneen vieressä”, biologi ja saamelaisaktiivi Pekka Aikio kertoo 1960-luvun alkuvuosien myrkytyslennoista.
Ruiskutuslentojen lentäjä tuli Aikiolle tutuksi, koska hän asui myrkytysten ajan Aikion lapsuuskodin kammarissa. Ruiskutuskone oli Karhumäen Piper Super Cub ja lentäjä Ossi Marjamäki. Sama nimi esiintyy useissa Metsähallitukselle lentoruiskutusta tehneen Tele-Air-yrityksen laskuissa 1960-luvun lopulla.
”Joka aamu hän lähti lentämään. Kauaa ei mennyt, kun myrkkytankit tyhjenivät. Hoppu oli niin, että toiset miehet täyttivät tynnyreistä tankkeja, kun kone kävi maassa”, Aikio muistelee.
Ruiskutuslennot tehtiin tiettömällä alueella valtion omistamissa laajoissa metsissä.
Kun ajamme syvemmälle niukkakasvuiseen metsään, löydämme myrkytysalueen. Maastossa näkyvät viimeiset 60 vuotta sitten kuolleista koivuista. Aikion pökkelöiksi kutsumat rungot tököttävät pystyssä kuin hautakivet puolukan- ja variksenmarjan varpujen kirjomassa maastossa.
Aikio on nähnyt vuosikymmenten ajan, miten isotkin koivut ensin kuolivat, ajan saatossa lahosivat ja ovat nyt lähes kadonneet. Vasta pitkän ajan päästä alueelle alkoi kasvaa uusia koivuja.
”Tänne Lapin erämaahan kylvettiin Metsähallituksen käskystä samaa Agent Orangea kuin amerikkalaiset käyttivät Vietnamissa. Ehkä nämä ruiskutukset olivat samanlaisia kokeita kuin täällä tehdyt raskaat auraukset ja laajat avohakkuut”, Aikio pohtii.
Biologi Pekka Aikio näki nuorena miehenä lentoruiskutukset läheltä.
Tunnettu myrkky
Agent Orangeksi nimeäminen on perusteltua. 1960-luvulla Suomessa käytettiin laajalti vesakkomyrkkyjä, joiden tehoaineena oli 2,4,5-T:tä ja sen epäpuhtautena TCDD-dioksinia. Jälkimmäinen myrkyistä on erittäin vaarallinen ja se syntyy sivutuotteena, kun varsinaista vesakkomyrkkyä 2,4,5-T:tä valmistetaan.
Dioksiini aiheutti Vietnamissa muun muassa sikiövaurioita, epämuodostumia ja syöpäkuolleisuuden lisääntymistä. Myrkylle altistuneet yhdysvaltalaiset sotilaat ja heidän sodan jälkeen syntyneet lapsensa saivat dioksiinista pysyviä vammoja.
Suomessa la 2,4,5-T:n aiheuttamaan uhkaan herättiin 1960-luvun lopulla ja TCDD:n määrää alettiin tutkimaan.
Sitä havaittiin joissakin 2,4,5-T-tuotteissa jopa 30 ppm:ää. Yhtä korkea TCDD-pitoisuus oli myös Yhdysvaltojen Vietnamissa käyttämissä myrkyissä. Maa- ja metsätalousministeriö kielsi 1971 yli 0,5 ppm:n TCDD-pitoisuuksia sisältävien 2,4,5-T-tuotteiden myynnin. Kuusi vuotta myöhemmin TCDD:n enimmäismääräksi säädetiin 0,1 milligrammaan 2,4,5-T-kiloa kohden.
2,4,5-T:n käyttö loppui vuonna 1980, kun sen rekisteröinti peruttiin, sen myynti oli kielletty jo vuotta aikaisemmin.
Metsäntutkimuslaitoksen tutkija Ukko Rummukainen totesi vuonna 1977 torjunta-ainesymposiumissa tuolloin vielä käytössä olleista fenoksihappomyrkyistä eli 2,4-D:stä, 2,4,5-T:stä ja MCPA:sta, että niiden ”terveydellisiä haittoja koskeva tietoisuus on osittain puutteellista siitä huolimatta, että aineita on käytetty laajamittaisesti eri puolilla maailmaa jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan”.
Monenlaisia myrkkyjä
Vesakontorjuntaan käytettiin toisen maailmansodan jälkeen aina 1980 luvulle saakka pääasiassa kloorattuja fenoksietikkahappoja kuten 2,4-D, 2,4,5-T ja MCPA. 2,4,5-T:n valmistuksessa syntyy syöpää ja sikiövaurioita aiheuttavaa TCDD-dioksiinia. Näitä myrkkyjä markkinoitiin kymmenillä tuotenimillä.
1970-luvun lopussa fenoksietikkahappojen rinnalle nousi glyfosaattivalmisteet. Glyfosaatti on glysiini eli erään aminohapon johdannainen.
2,4-D laskettiin Suomessa kauppaan 1948, 2,4,5-T vuonna 1950 ja MCPA 1975 sekä glyfosaatti 1977. Vuoden 1951 (261/51) kasvinsuojelulaki ei koskenut aineiden käyttöä metsissä.
Vasta vuoden 1969 torjunta-ainelaki sääteli metsien myrkyttämistäskt. 2,4,5-T myynti kiellettiin vuonna 1979 eli 10 vuotta sen jälkeen, kun sen vaarallisuus tuli laajasti tunnetuksi.
2,4-D:tä ja 2,4,5-T:tä käytettiin sekä metsien että tienvarsien vesakontorjunnassa. Näitä aineita käytettiin sekä yhdessä että erikseen.
1940-luvulta alkaen myrkkyä levitettiin manuaalisesti ruiskuttamalla lehvästöjä ja sivelemällä kaadettujen puiden juurityviin sekä taskuttamalla. 1950-luvun lopulla alkoi lentoruiskutukset.
MCPA on fenoksihappojohdannainen ja edelleen sallittu rikkakasvimyrkky. t Sitä käytetään vesakontorjunnan lisäksi vilja-, marja- ja vihannesviljelmillä rikkakasvien torjuntaan joko yksin tai yhdessä muiden myrkkyjen kanssa.
2,3,7,8-tetraklooridibentsoparadioksiini (TCDD) on kaikille eläimille erittäin vaarallinen dioksiini. Sitä syntyy 2,4,5-T:n valmistuksen epäpuhtautena ja se säilyy osana vesakontorjunta-aineita. TCDD kertyy voimakkaasti maaperän pieneliöihin ja sitä kautta ravintoketjuun. Muun muassa kirpuissa ja levissä sen pitoisuus on mitattu 7000-kertaisina verrattuna maaperään.
Moninaiset motiivit vastustukselle
Kun kylien asukkaat, luonnonsuojelijat ja osa metsäammattilaisista vastustivat ruiskutuksia, heitä yhdisti huoli metsäluonnosta, sen monimuotoisuudesta ja metsän virkistyskäytöstä.
Jokaisella ryhmällä oli myös omat motiivinsa. Kyläläisiltä tuhoutuivat marjamaat ja myrkyt uhkasivat terveyttä. Myös työpaikoista oltiin huolissaan, sillä käsin tehty vesakontorjunta oli työllistänyt hyvin syrjäseutujen asukkaita. Tutkija Ismo Björnin mukaan kyse oli myös paikallisten ihmisten kapinasta herroja vastaan, kun muualla tehdään päätöksiä siitä, miten heidän metsiään hoidetaan.
Luonnonsuojelijat näkivät, että myrkyt olivat osa metsätalouden epäekologista toimintaa. Osa metsäammattilaisista huolestui, kun ruiskutukset veivät töitä mekaaniselta vesakontorjunnalta. Samalla he epäilivät, olivatko ruiskutukset pitkällä tähtäimellä hyväksi metsälle. Monokulttuurisen metsän tuotosta oli jo tuolloin tutkimuksia, jotka asettivat valitun metsänhoitotavan kyseenalaiseksi.
Vesakkomyrkyillä oli laaja vaikutus myrkytettyjen alueiden ekosysteemien yksinkertaistumiseen.
Kun varpukasvit ja lehtipuut kuolivat, osan niistä riippuvaisia pieneliöitä ja hyönteisiä joutui ahtaalle ja katosi.
Tällä oli vaikutus ruiskutusalueiden linnustoon. Niiden ravinto väheni.
Pesimäpaikkoja ja suojaa tarjonnut lehtipuusto ja aluskasvillisuus hävisi.
Havupuutkin kärsivät
Suomessa vesakon- ja rikkakasvientorjunta-aineiden vaikutusta tutkittiin pienimuotoisesti jo 1950-luvulla. Vuonna 1953 Eero Paavola selvitti, miten myöhemminkin laajalti käytetty Weedone Brush Killer 32 vaikutti aluskasvillisuuteen ja taimikkoon. Yksi johtopäätöksistä oli jo tuolloin, että myrkyt kyllä tappavat tehokkaasti männyn kasvupaikoilla aluskasvuston, mutta ”ne vaikuttavat samoin kehittyviin taimiin ja tämän estäminen on vaikeaa”.
Joensuun yliopiston professori Jorma Tahvanainen esitti vuoden 1977 vesakontorjuntasymposiumin johtopäätöksissään, että vesakontorjunnalla saavutettu monokulttuurinen metsä tuottaa vähemmän kuin sekametsä ja on alttiimpi tuholaisille. Vesakontorjunta johtaa Tahvanaisen mukaan keinotekoiseen metsänhoitoon kuten kemialliseen lannoitukseen ja hyönteistorjuntaan, ”joiden taloudellinen kannattavuus ja luonnontaloudellinen tarkoituksenmukaisuus ovat varsin kyseenalaisia”.
Tahvanaisen johtama laaja tutkimusohjelma selvitti vuosina 1976–1980 MCPA-myrkyn vaikutuksia ekosysteemiin. Havaittiin, että myrkky tappoi välittömästi kaksi kolmasosaa männyntaimissa elävistä kirvoista ja hämähäkeistä. Samoihin tuloksiin päästiin myös laboratoriossa tehdyissä tarkistuskokeissa. Linnusto väheni puoleen entisestä, ja kanervikosta tuhoutui puolet.
Puolukkasato oli vielä kolmen vuoden jälkeen vain 10 prosenttia ruiskuttamattomien alueiden sadosta. Satojen pienenemisen ohella myrkytykset vaikuttivat niin, ettei lentoruiskutetuilla alueilla tai niiden välittömässä läheisyydessä voinut ruiskutusvuonna marjastaa tai sienestää.
MCPA myös säilyi luonnossa pitkään. Sitä havaittiin karikkeessa kahden vuoden jälkeen korkeana viiden ppm:n pitoisuutena. Karikkeen määrä nousi ensin, kun lehtipuut kuolivat, mutta seuraavina vuosina se väheni jyrkästi. Tämä vaikutti muun muassa sienisatoon, joka oli kahden vuoden päästä ruiskuttamattomilla alueilla kolme kertaa suurempi kuin ruiskutetuilla. Karikkeen köyhtyminen näkyi myös puuston ravinteissa, joka oli ruiskutetuilla aloilla puolet tai neljäsosa verrattuna ruiskuttamattomiin.
Hattuvaarassa elokuussa 1980 myrkytetyn alueen männikkö on oksaista maahan saakka.
Vahvat voimat ruiskutusten puolella
Metsäteollisuus ja osa metsäalan tutkijoista kävi viivytystaistelua lentoruiskutusten rajoituksia ja kieltoa vastaan. Enso-Gutzeitin metsänhoitopäällikkö Tauno Turunen laski, että mekaaninen vesakontorjunta oli 4–6 kertaa lentoruiskutuksia kalliimpaa ja myrkkylennoista luopuminen merkitsisi metsänomistajille 420 miljoonan markan tappiota vuodessa.
Ukko Rummukainen kirjoitti vuonna 1972 Metsä ja puu -lehdessä, että myrkkyjen vaarallisuuden esiin nostamisessa kyse oli asiantuntemattomuudesta ja hätävarjelun liioittelusta. Hänen mukaansa myrkkyjen käyttöä oli rajoitettu Suomessa enemmän kuin missään muualla. Asia oli kuuma, koska lentoruiskutukset oli kielletty valtion metsissä vuosina 1970–1974.
Tehdaspuun aluemetsänhoitaja Pekka Tiililä kirjoitti vuonna 1980 Karjalainen-lehdessä näin: ”Perusteita kemiallisten vesakontorjunta-aineiden kieltämiselle ihmisen terveydelle vaarallisina ei kuitenkaan voida pitää riittävinä niin kauan, kun silmää räpäyttämättä hyväksytään, että monikymmenkertaisia määriä samoja aineita ja lisäksi vielä suurempi määrä muita torjunta-aineita levitetään jokapäiväisiin elintarvikkeisiimme maataloudessa.”
Metsäntutkimuslaitoksen tutkijoista Kullervo Etholen vähätteli vuonna 1980 Metsä ja puu -lehdessä puolukkasatojen menetyksiä ja sanoo, että ”Vesakontorjuntaa vastaan käytävää keskustelua leimaa selvä suhteettomuus.”
Noin 60 vuotta sitten myrkytettyjen koivujen pökkelöt todistavat hiljaisina keskellä Lapin luontoa.
Kaikki irti metsästä
Vesakoidenlentoruiskutusten kieltoa hidasti ennen kaikkea metsäalan vaikutusvaltainen yhteisrintama. Metsäyhtiöiden päättäjät, Metsähallituksen virkamiehet, Metsäntutkimuslaitoksen ja osa mediasta olivat sidoksissa toisiinsa. Vaikka akateemisissa tutkimuksissa nousi kriittisiä äänenpainoja vesakkomyrkkyjä kohtaan ne eivät päässeet julkisuuteen.
Koivu ja muut lehtipuut on tuhottu männyn ja kuusen tieltä, kun metsäteollisuus on halunnut taata raaka-aineen saannin sellutehtailleen ja sahoilleen.
”Jos alalla ei puhaltanut samaan hiileen, joutui vaikeuksiin”, Metsäntutkimuslaitoksessa pitkään professorina toiminut alan toisinajattelija Erkki Lähde sanoo.
Kun vesakkomyrkkyjä otettiin käyttöön, niiden puolesta tai vastaan ei ollut tieteellistä näyttöä. Todettiin kokemuksen perusteella, että lehtipuut kuolevat, kun niille annetaan myrkkyä.
Tehometsätalouden kaikkiin menetelmiin päädyttiin Lähteen mukaan sokkona. Tämä koski soiden kuivaamista, aurausta, lannoitusta ja avohakkuita. Tausta-ajatuksena oli saada keinoja kaihtamatta kaikki irti metsästä.
Rajuimmillaan metsiä hyödynnettiin Metsähallituksen vuonna 1967 aloittamassa Nurmes-suunnitelma nimisessä kokeilussa, jonka tavoitteena oli maksimoida hehtaarikohtainen tuotto. Kokeilu päätettiin 1980-luvun lopulla, kun sen ei todettu olevan taloudellisesti kannattavaa ja se aiheutti merkittäviä ympäristövahinkoja.
Alan ammattilaisia ovat Lähteen mukaan aina viehättäneet rajut menetelmät, joista syntyy selvä jälki metsään. Sama koski myös vesakkomyrkkyjä.
”Ei siinä surtu, vaikka samalla meni mäntyjä. Varoaika, jolloin lehtipuun lehdet vioittuvat, mutta havupuun neulaset ovat jo riittävän vahvoja kestämään myrkyn, on hirvittävän lyhyt. Siksi lentoruiskutukset usein epäonnistuivat.”
Lentoruiskutuksia perusteltiin niiden tehokkuudella ja taloudellisuudella verrattuna maasta tehtyyn myrkytykseen ja mekaaniseen vesakontorjuntaan. Metsähallituksen Kurun hoitoalueella tekemät ruiskutukset kuitenkin osoittivat jo 1960-luvun lopulla, että niiden ajoittaminen oli hankalaa. Esimerkiksi vuonna 1966 tehdyn 122 hehtaarin myrkytysalueen seurannassa seuraavana vuonna todettiin, että ”työ melko pahasti epäonnistunut”. Metsähallitus käytti näissä sisäisissä dokumentissaan säännönmukaisesti termiä vesakkomyrkytys, ei vesakontorjunta.
Epämieluinen tutkimus kuriin
Lähteen ohella Metsäntutkimuslaitoksen tutkija Olavi Lyly sai tuntea vuonna 1984, ettei valtavirrasta poikkeavaa vesakkomyrkkyjä koskevaa tutkimusta sovi tehdä.
Hän kirjoitti laajaan kotimaiseen tutkimuskirjallisuuteen perustuvan katsauksen, jonka johtopäätös oli, että vesakkomyrkyt vaikuttavat haitallisesti koko metsäekosysteemiin: eläimistöön, metsän perustuotantoon, karikkeen hajoamiseen, ravinnekiertoon sekä marja- ja sienisatoihin. Hän toteaa tiivisti, että ”tuloksia kemiallisen vesakontorjunnan positiivisista vaikutuksista ei juurikaan ole.”
Metsäntutkimuslaitoksen johdossa ollut Olavi Huikari hyllytti työn, joka julkaistiin myöhemmin Ruotsissa. Hyllyttämisen taustalla vaikutti Suomen Metsäyhdistyksen pääsihteeri Teppo Warras.
”Warraksen puhelinsoitto riitti siihen, ettei työtäni julkaistu. Hän oli jotakin kautta saanut tiedon siitä”, Lyly muistelee.
Lylyn tausta oli Turun yliopistossa ja akateemisessa tutkimuksessa, jossa ei ollut törmännyt samalla tavalla metsäalan ohjaukseen kuin Metsäntutkimuslaitoksella.
”Ei Metsäntutkimuslaitos tuolloin vapaata tiedettä tehnyt. Tutkimuksen piti tuottaa sellaisia tuloksia kuin haluttiin. Tuolloin vielä odotettiin, että lentoruiskutukset elpyisivät.”
Voisiko samanlaista tutkimuksen ohjausta tapahtua tänä päivänä?
”Ei tällainen vaikuttaminen ole mihinkään muuttunut”, Helsingin kaupungin ympäristötarkastajana pitkään toiminut metsänhoitaja Lyly sanoo.
Kuuden vuosikymmenen takainen myrkkyruiskutuskoneen kiitorata näkyy edelleen metsätien levennyksenä Vuotson länsipuolella.
Viranomaiset heräävät
Viranomaiset heräsivät vesakkomyrkkyjen vaaroihin jo vuosikymmen aiemmin. Vesihallitus otti huhtikuussa 1972 yhteyden metsäyhtiöiden omistamaan Tehdaspuuhun, jotta se tekisi lentoruiskutuksista vaaditut ilmoitukset vesipiirien vesitoimistoihin. Kesäkuussa Tehdaspuulle lähetettiin uusi kirje, jossa todettiin, että ”Tutkimustulokset osoittavat vesistöön joutuneiden torjunta-ainemäärien (2,4,5-T) olleen paikoitellen merkittäviä.”
Vesihallitukselle lähettämistään työselostuksissa Tehdaspuu kertoi, että se käyttää torjunnassa 2,4,5-T:tä 2,3 kiloa hehtaaria kohden. Ruiskutusalueiden ilmoitettiin olevan tuona kesänä 400–500 ja niiden keskipinta-ala oli 10 hehtaaria. Pelkästään Tehdaspuu käytti tuona vuonna lentoruiskutuksiin noin 10 000 kiloa 2,4,5-T:tä.
Syksyllä 1972 Vesihallitus lähetti vesipiireille kirjeen, jossa ilmaistiin huoli vesakkomyrkkyjen kulkeutumisesta vesistöihin, koska lentoruiskutukset eivät olleet kovin tarkkoja. Vesipiirejä kehotettiin keräämään omalta alueeltaan tiedot vahingoista.
Keväällä 1973 vesihallitus raportoi Maa- ja metsätalousministeriölle vesakkomyrkytysten haitoista kuten vesistöjen korkeista myrkkypitoisuuksista, myrkytysten lähellä olleiden puutarhojen tuhoista, kuolleista kaloista sekä epäonnistuneista ruiskutuksista. Esimerkiksi Pohjois-Karjalassa myrkkyjä joutui 210 hehtaarin alalle, joka ei kuulunut ruiskutussuunnitelmiin. Johtopäätöksenä Vesihallitus esitti 2,4,5-T:n käytön rajoittamista ”vesiensuojelun – kuten myös muun ympäristönsuojelun – edellyttämällä tavalla”.
Tienvarsien myrkytyksissä ei noudatettu annettuja ohjeita ja myrkkyjä valui vesistöihin.
Sosiaali- ja terveysministeriö ohjeisti vuosina 1973 ja 1974 Liikenneministeriön kautta Tie- ja vesirakennushallitusta, miten tienvarsia pitää ruiskuttaa. Jälkimmäisissä ohjeissa on muun muassa luettelo käytettävistä vesakontorjunta-aineista ja niiden sisältämistä yhdisteistä. Mukana on 2,4,5-T, 2,4-D, MCPA sekä 2,4-D:n kanssa käytettävä pikoraami.
Viranomaisten välillä käytiin kipakkaa kirjeenvaihtoa, kun tienvarsien myrkytyksissä ei noudatettu annettuja ohjeita ja myrkkyjä valui vesistöihin. Syyskuussa 1975 Pohjois-Karjalan vesipiirin vesitoimisto kirjelmöi TVL:n Pohjois-Karjalan tiepiirin piiritoimistoon, että kantatie 74 varrella ”vaara torjunta-aineiden vesistöön pääsylle on ollut ilmeinen” ja ”torjunta-ainetta on joutunut mm. yhteen juomavesilähteeseen”.
Kun vesakontorjunnan lentolevitystä koskevaa lainsäädäntöä uudistettiin vuonna 1975, varoalueita sekä asutukseen laajennettiin 400 metriin ja vesistöihin 100 metriin. Tästä ei aina ollut apua, sillä esimerkiksi elokuussa vesientutkimuslaboratorio löysi 1977 Vilppulassa otetuista vesinäytteistä myrkkymääriä, jotka olivat ”selvästi todennettavia ja suurempia, mitä tavallisesti esiintyy lentoruiskutusalueilla.”
Vuonna 1976 julkaistussa tutkimuksessa ilmenee, että 2,4-D:n ja 2,4,5-T:n pitoisuudet olivat 6–8 mikrogrammaa litrassa muun muassa Aura- ja Kymijoessa. Ne olivat tutkijoiden mukaan yllättävän korkeita, koska näytteet oli otettu vasta lokakuussa, jolloin osa elokuussa lasketuista myrkyistä oli jo ehtinyt huuhtoutua.
Myrkkyjä neljällä vuosikymmenellä
Vuosina 1953–1987 metsätalous käytti heinikon ja vesakoiden torjuntaan kaikkiaan 2 073 052 kiloa fenoksiherbisidejä: 909 055 kiloa 2,4-D:tä, 684 887 kiloa 2,4,5-T:tä sekä 479 119 kiloa MCPA:ta. Suurin osa myrkyistä levitettiin maasta käsipelillä, jolloin niiden vaikutus kohdistui tarkasti tapettaviin lehtipuihin.
Lentoruiskutukset alkoivat vuonna 1959 ja kasvoivat voimakkaasti vuoteen 1967 saakka. Vietnamin sodasta kantautuneet tiedot myrkkyjen vaikutuksista vaikuttivat siihen, että lentoruiskutusten vastustus lisääntyi 1970-luvulle tultaessa. Niinpä ne keskeytettiin valtion metsissä vuosina 1970–1974. Kun lentoruiskutus otettiin jälleen käyttöön vuonna 1975, saavutettiin kaikkien aikojen huippukohta, jolloin ilmasta ruiskutettiin 33 000 hehtaaria.
Vesakkomyrkkyjen lentolevitykset kiellettiin valtion metsissä vuosina 1970-1974.
1970-luvulla myrkytyksiä tehtiin eniten valtion ja suurten metsäyhtiöiden omistamissa metsissä, mutta myös yksityiset metsänomistajat alkoivat käyttää lentoruiskutuksia vesakontorjunnassa. Helikopteriruiskutukset yleistyivät vuosikymmenen lopulla, mikä paransi jonkin verran myrkytysten tarkkuutta.
Lentoruiskutusten vastustus kasvoi 1970-luvun puolivälistä vuosikymmenen loppua kohden sekä kansallisesti että paikallisesti. Niinpä vesakontorjunnassa siirryttiin jälleen maasta tehtäviin ruiskutuksiin. Vuonna 1979 lentoruiskutuksia tehtiin enää 14 000 hehtaarilla ja maasta tehtäviä 44 000 hehtaarilla. Samana vuonna kunnat kielsivät ruiskutuksia 10 000 hehtaarilla.
Vain havupuulla oli arvoa
Kymmenen teeren poikue tepastelee rauhassa yli metsätien Kainuun Ristijärven Pyhännänaholla.
”Nyt ovat poikueet onnistuneet hyvin”, vuodesta 1962 alkaen elantonsa valtion metsästä tienannut Juho Kemppainen ihailee.
”1980-luvun alussa minulla oli teerien ruokintapaikka, jossa oli parhaimmillaan 300 teertä.”
Astumme 1980-luvun alussa istutettuun mäntymetsään. Seassa kasvaa joitakin koivuja. Maa on täynnä kulkua haittaavia syviä vakoja, sillä 40 vuoden takaiset syväaurauksen jäljet näkyvät edelleen hyvin.
”Viisimetriset lehtipuut ensin ruiskutettiin ja lyötiin sitten nurin. Sitten maa aurattiin ja tilalle istutettiin mäntyjä. Täällä metsää täydennettiin myös siperian lehtikuusella”, Kemppainen kertoo.
Kemppinen tuntee laajat metsäalueet hyvin. Metsähallituksen kenttäpäällikön työssään hänen tehtäviinsä kuului vuodesta 1979 alkaen hoitaa valtion maita Ristijärvellä ja Hyrynsalmella yhteensä 75 000 hehtaaria.
”Kun tulin tänne 1979, oli alueella selvät raidat siellä, missä ruiskutus oli tehonnut ja välissä oli vihreitä lehvästöjä.”
Tie alueelle rakennettiin Kemppisen muistikuvan mukaan 1975, jolloin alue kartoitettiin. Samalla päätettiin toimenpiteistä. Myrkytyslennot tehtiin vuonna 1978.
”Myrkytyslennot lähtivät Mieslahti-Kostamus-tieltä. Paikallinen metsäteknikko hätisteli autoja tieltä, jolloin hänen kätensä loukkaantui lentokoneen potkuriin.”
Ruiskutuksia tehtiin Kemppaisen mukaan tiettömillä metsäalueilla, minne ei kannattanut lähteä vesakontorjuntaan miesvoimin. Eivätkä alueen asutustilalliset olisivat kerennetkään vesakkoja torjumaan.
”Ei vesakkomyrkytyksiä tehty ilkeyksissään tehty, vaan kustannussyistä”, Kemppainen sanoo.
Metsä oli hakattu ennen ruiskutuksia edelliskerran 1950-luvun alussa niin tehokkaasti, ettei edes siemenpuita jätetty. Koivu vahvimpana valtasi alaa.
”Sodan jälkeen aina 1950-luvun lopulle saakka puut hakattiin kesäisin ja talvella ne ajettiin pois metsästä. Vain mänty ja kuusi kelpasivat, koska lehtipuulla ei ollut mitään arvoa”, Kemppainen sanoo.
Suomen ympäristökeskuksen tutkija Katri Siimes on antanut artikkeliin asiantuntija-apua. Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö Jokes myönsi artikkelin kirjoittajalle ja kuvaajalle apurahat.