Seison Pohjanmeren tuulten pieksemällä dyynialueella. Vuodenvaihteen aurinko paistaa matalalta. Olen saapunut Alankomaihin Zuid-Kennemerlandin kansallispuistoon, joka sijaitsee vain kolmekymmentä kilometriä Amsterdamin kaupungin sykkeestä länteen.

Suurten dyynien alue on vaikuttava näky.

Edessäni 800-kiloinen euroopanbiisoni eli visentti seisoo rauhallisena märehtien ruokaansa. En oikeasti uskonut pääseväni näkemään elikoita lainkaan, mutta siinä niitä nyt on kokonainen lauma, vaikka retkemme on hädin tuskin alkanut. Yksi otus seisoo vain kymmenen metrin päässä merkityltä luontopolulta, jota pitkin olemme aikeissa kävellä. Välissämme on aita, jota emme tohdi ylittää, sillä visentin ruho uhkuu majesteettista jykevyyttä ja alkukantaista voimaa. Vaikka visenttejä kuvataan säyseiksi, kansallispuiston ohjeistuksen mukaan eläimiin on pidettävä 50 metrin turvaväli. Niinpä suuntaamme toiselle reitille, emmekä astu sisään aitaukseen, joka rajaa visenttien laidunmaata.

Laiduntavat visentit.

Dyynien liike

Zuid-Kennemerlandin kansallispuisto perustettiin vuonna 1995 suojelemaan eritoten dyynien luontoa. Sitä ennen ympäristöä oli ehditty nakertamaan moneen otteeseen ja eri puolilta. Läheiset kaupungit ovat syöneet osansa maa-alasta. Lisäksi rannan tuntumaan on rakennettu leirintäalue, moottoriurheilurata ja golfkenttä. Luonnonsuojelualue ei ole täysin yhtenäinen, vaan aluetta halkovat autotiet ja junarata. Niiden yli on rakennettu siltoja, ekologisia käytäviä, joita pitkin lajit pääsevät siirtymään alueelta toiselle.

Kasvillisuus sitoo dyynien hiekan paikoilleen.

Dyynit on dynaaminen ympäristö, jota tuuli ja meri muokkaavat jatkuvasti. Merta lähinnä sijaitsevaan dyyniriviin istutettiin kasvillisuutta 1850-luvulla, jotta dyyni pitäisi meren ja tuulen voimat pois alueelta. Dyynien luontainen liike loppui ja maisema alkoi kasvaa umpeen. 2000-luvulle tultaessa kaikki avoin hiekka oli poissa, mikä tarkoitti alueen luontoarvojen vähenemistä. Kokeeksi yhteen kohtaan etummaista dyyniä kaivettiin viisi lovea, minkä ansiosta tuuli pääsi taas liikuttamaan hiekkaa. Maisema on sen jälkeen palautunut luonnontilaisemmaksi.

Avointa hiekka-aluetta dyynin rinteellä.

Nyt ymmärretään, että dyynien luontainen dynamiikka pitää meren ja tuulen voimat jopa paremmin poissa kuin keinotekoinen valli. Tuuli puhaltaa hiekkaa rannalta sisämaahan kasvattaen dyynejä entisestään. Mereltä puhaltavan tuulen vaikutus ulottuu jopa kilometrin verran sisämaahan.

Monipuolisia reittejä

Patikoimme dyynien välissä kiemurtelevilla reiteillä ja unohdamme hetkeksi olevamme lähellä kaupunkeja. Kansallispuistossa risteilee runsaasti reittejä, joista osa soveltuu myös pyörällä, pyörätuolilla ja lastenrattailla kuljettaviksi. Alueella saa kulutettua helposti parikin päivää. Vastaan tulee paljon aurinkoisesta päivästä nauttivaa väkeä, joukossa myös paljon juoksijoita. Dyynien luonto tarjoaa upeat puitteet virkistyskäytölle ja merkityt reitit ohjaavat kulkijat pysymään poluilla.

Reitit ovat hyvin viitoitettuja.

Hiekkakumpujen välistä niin löytyy ruohotasankoja, pensaikoita kuin pieniä metsiköitä. Dyynien painanteisiin on syntynyt soita ja pieniä järviä. Järven rannalle rakennetusta piilokojusta pääsemme seuraamaan nokikanojen ja merimetsojen elämää.

Näkymä järven piilokojusta.

Kipuamme yli 40-metrin korkeuteen kohoavan dyynin huipulle, josta avautuu upeat näkymät kansallispuiston yli. Pohjanmereltä purjehtii kuuropilvi luoden sateenkaaren maiseman ylle. Taivaanrannassa kaupunkien läheisyydestä muistuttavat tehtaiden piiput. Toisella näköalapaikalla katseemme tavoittaa oudot hahmot: alhaalla laaksossa on jotain muuta kuin visenttejä tai ihmisiä. Ymmärrämme viimein katselevamme villihevosia.

Maisema dyynin päältä näköalapaikalta.

Puolivillien kohtaaminen

Reitti johtaa kohti hevoslaumaa. Ennen kuin tavoitamme ne, ohitamme dyynien rinteillä ylämaankarjaa, joka on laiduntanut alueellaa parikymmentä vuotta. Ne ovat tuttu näky Suomen kansallispuistojen ja muiden suojelualueiden perinnemaisemista, mutta tällaiseen dyynien kirjomaan ympäristöön laitettuna tuntuvat eksoottisilta. Toisin kuin Suomessa, täällä karja laiduntaa puolivillinä ympäri vuoden samoilla alueilla.

Ylämaankarjaa.

Vuonna 2009 ylämaankarja sai seurakseen konik-hevoset. Talvet ovat suhteellisen leutoja, joten myös konikit pärjäävät hyvin alueella ilman lisäruokintaa. Rotu muistuttaa paljon tarpaania, Euroopassa aikoinaan elänyttä villihevosta, joka kuoli sukupuuttoon 1800-luvun lopulla. Sarvipäihin ja hevosiin on pidettävä 25 metrin turvaväli, mutta reittiä pitkin hevoslauman läpi kävellessä etäisyyttä on mahdoton pitää. Hevoset laiduntavat reitin kummallakin puolen, eivätkä turpaansa nosta heinikosta tai korviaan lotkauta, kun niiden ohi kulkee. Ne eivät reagoi mitenkään edes kymmenen metrin päässä niistä kulkeviin koiriin, jotka ovat asianmukaisesti hihnassa.

Konik-hevonen.

Alkumatkan visenttien kohtaamiseen palaamme vielä monta kertaa. Kolme visenttiä vapautettiin alueelle osana villiinnyttämisprojektia vuonna 2007. Keväällä 2008 biisonit saivat uutta verta, kun alueelle tuotiin kolme yksilöä lisää. Zuid-Kennemerlandin kansallispuistossa laiduntaa tällä hetkellä parisenkymmentä visenttiä — sen isompaa laumaa ei alue pysty talvisin ylläpitämään. Osa eläimistä siirretään muille suojelualueille, kun luonnon kantokyky tulee vastaan.

Retki on ollut enemmän kuin onnistunut. Dyynit ovat tehneet vaikutuksen ja olemme nähneet alueen kaikki suuret laiduntajat, jotka pitävät yllä alueen ekosysteemiä. Lampaita sen sijaan emme ole nähneet, emmekä myöskään shetlanninponeja tai kuusipeuroja, joita myös alueella on. Jokainen laji vaikuttaa hieman eri tavoin alueen ekologiaan. Tutkimusten mukaan laidunnuksen vaikutuksesta alueen monimuotoisuus on kasvanut, dyynialueet pysyvät paremmin avoimina ja suuret kasvinsyöjät kuljettavat edesauttavat kasvien siementen leviämistä paikasta toiseen.

Merkityillä reiteillä näkee koko kansallispuiston monipuolisen luonnon.