Sitkeä flunssa on pitänyt huolen, että maisemat ovat pysyneet samanlaisina jo viikon ajan. Muutama satunnainen ulkona oleilu lähiympäristöön on antanut hieman virikettä. Kaksi päivää olen kuluttanut aikaani siivoten asuntoa. Ajatus ulkoilusta herää puolenpäivän tienoilla esiin. Mittaan kaksi lusikkaa, vettä kolmoseen, ja niin tutulla kaavalla päivän piristys alkaa porisemaan. Tällä kertaa päätän lähteä juomaan sumppini metsään. Ehkä pieni ulkoilu voisi nokkaakin avata. Aiemmin talvella olin kyseisessä metsässä nähnyt tuhansittain liito-oravan papanoita. Kävellessäni aurinko lämmitti kuumasti ja päälläni oli kerrassaan liikaa lämmikettä. Päästyäni metsän juurelle, Citykani pysäytti minut paikalleni, kunnes loikki etäämmälle. Jatkoin matkaani syvemmälle metsään ja jäin kuuntelemaan veden solinaa. Nojauduin kuusta vasten ja katselin, kun vesi vyöryi vesiputouksen lailla alas jyrkkää kalliorinnettä. Metsänpohja oli jäässä, jään päällä neulasia, neulaset näyttivät kuin soralta viettävässä rinteessä, uskalsin kuitenkin ottaa askeleen ja toisenkin. Askelten jälkeen näin kaatuneen pihlajan. Runko näytti sopivan paksulta istumiseen. Vieressäni oli valtavia kuusia. Aurinko lämmitti mieltä ja kahvi piristi kehoa. Juuri tässä oli nyt hyvä istua osana luontoa. Luonnonrauhan rikkoi taskustani kantautunut värinä. Olihan sitä pakko hetken näpytellä, vaikka jo kotona meinasin jättää kapistuksen matkasta pois. Päätin kuitenkin ottaa kapistuksen mukaan, jos jotakin taltioitavaa tulisi vastaan. Samalla kun sujautin somen taskuuni, oli yskästävä voimalla. Karheutta oli kurkussani. Samalla kun annoin yskäsyrääkäisyni pisaroineen vallata luonnonrauhaa, katseeni osui epätavalliseen möykkyyn järeän kuusen rungolla. Onneksi möykky ei välittänyt rääkäisystäni muutoin kuin ääntelemällä. Samalla tajusin, että nyt on vihdoin se hetki, josta olen kauan haaveillut. Edessäni noin 10 metrin päässä jo kauan sitten kuolleen oksan ja rungon taitekohdassa makasivat päivälevolla liito-orava pariskunta kumpikin omalla oksallansa. Katsoin, istuin, kuvasin ja nautin. Viitisentoista minuuttia liito-oravat makoilivat oksilla, kunnes tulivat hieman levottomiksi. Talitiaiset lensivät uteliaina aivan viereen, ja niin ylempänä makoillut liito-kurre lähti kiipeämään vanhan kuusen runkoa pitkin korkeuksiin. Kaverinsa hyppäsi ensin ylemmälle korrelle, virtsasi ja jatkoi matkaansa korkeuksiin. Istuin paikallani edelleen, kertasin tapahtumat mielessäni ja tajusin olevani herkällä paikalla, josta on poistuttava ja niin hipsin vähin äänin ihmisten ilmoille. Kotiin saavuttuani kiitollisena kokemuksesta, keitin kylmenneen kahvin tilalle kupposen lisää. Olin iloinen ja otettu.