Edellisen, hieman katkeralta vuodatukseltakin vaikuttaneen saarikirjoituksen vastapainona matkaamme nyt huomattavasti kaukaisemmalla saarelle, joka sijaitsee kaukana ulkosaaristosta. Sen mukaan saari on nimettykin, ulkosaari eli Utö. Ja tällä kertaa hyönteisiä ja erityisesti hämähäkkejä oli niin runsaasti, että Kapasaareen verrattuna tunsi astuneensa karkkikauppaan.
Utö on Suomen eteläisin ympäri vuoden asuttu saari Saaristomerellä. Pieni ja karun kaunis saari tunnetaan majakastaan, joka on rakennettu jo 1700-luvulla ja on maamme vanhin yhä toiminnassa oleva majakka. Utö on merkittävä lintujen muutonseurantapaikka ja kiehtova matkakohde kaikille saariston luonnosta ja historiasta kiinnostuneille. Sillä on myös omat erikoisuutensa, kun puhutaan hyönteismaailmasta.
Retkemme saarelle alkoi aikaisella aamuherätyksellä. Kuljetus lähti liikkeelle Helsingin keskustasta klo 7.00. Linja-auto oli täynnä retkiläisiä. Kyseessä oli Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen järjestämä yhteisretki, johon osallistui lähes kuusikymmentä henkeä. Se tuntui paljolta. Pohdin etukäteen, millaista retkellä tulisi olemaan ja kuinka hyvin järjestelyt toimisivat. Lisäksi olin saanut kunnian vetää ryhmällemme hyönteisretken Utön saarella. Siitäkin olin hieman huolissani, koska yhtä isoa joukkoa en ollut aiemmin opastanut.
Menomatkalla emme ehtineet tehdä kuin yhden lyhyen pysähdyksen huoltoasemalla. Aikataulu oli tiukka ja Nauvon Pärnäisistä lähtevä lautta ei olisi meitä jäänyt odottamaan. Ehdimme kuitenkin paikalle ajoissa ja siirryimme linja-autosta Utön yhteysalukseen. Olimme tehneet jo yli neljä tuntia matkaa, ja saarelle pääsy kesti vielä reilut neljä tuntia lisää.
Saavuimme perille puoli neljän aikaa iltapäivällä ja ryhmämme jakautui Utö Havshotellin majoitustiloihin. Hotelli koostui useammista eri rakennuksista. Kun tavarat oli saatu huoneeseen ja haavi kasattua, veri veti jo tutkimaan maastoa, olihan sääkin mitä parhain.
Linja-auto kuljetti meidät Pärnäisten lauttalaiturille, josta jatkoimme yhteysaluksella kohti määränpäätä.
Utön maisemaa korkeammalta kalliolta kuvattuna.
Itselläni oli yksi erityinen tavoitelaji mielessä. Petro Pynnönen löysi saarelta vuonna 2018 rusoviittaluteita. Havainto oli ensimmäinen Suomesta. Sittemmin lajia on löytynyt Utön pohjoispuolella sijaitsevalta Ormskäriltä ja Jurmosta. Lajia saattaa hyvin elää myös muilla läheisillä saarilla, ainakin jos niiltä löytyy rusoviittaluteen ravintokasvia, rantakukkaa. Hotellin lähistöllä kasvia ei omiin silmiin osunut kuin muutamia yksilöitä. Onneksi olin tarkistanut etukäteen, mistä päin saarta lajia oli aiemmin havaittu. Etsiminen olisi ollut muuten huomattavasti hankalampaa. Suurimmilta osin maasto oli joko kallioista kivikkoa, kuivaa heinikkoa tai katajaista kanervikkoa.
En seurannut karttaa kovin tarkkaan ja havaitsin jossain vaiheessa kävelleeni väärää tietä pitkin. Erotin vasemmalta puoleltani Utön hauskannäköisen hautausmaan. Etsimäni paikka oli sen toisella puolella. Luulin löytäneeni pienen polun, joka mutkitteli kanervikon välissä hautausmaata kohti. Hetken sitä seurattuani se tuntui kutistuvan olemattomiin. Onneksi kulku oli jokseenkin vaivatonta ilmankin. Hautausmaan jälkeen minua odotti korkea heinikko. Kun olin kävellyt sen läpi, löysin joitakin yksittäisiä rantakukkia, joita haavimalla en kuitenkaan onnistunut löytämään yhtään sopivannäköisiä luteita.
Tähystin kauemmaksi ja erotin siellä lupaavan oloista punertavaa kukkaloistoa. Siellä täytyi olla huomattavasti runsaammin rantakukkia. Päästäkseni niiden luokse minun täytyi vielä kahlata korkean mesiangervovyöhykkeen läpi. Olo oli toiveikas, kun pääsin perille ja aloin huitoa kasveja. Toiveikkuus hieman mureni, sillä vaikka pyyhkäisin haavilla lukuisia kertoja, en nähnyt yhtään rusoviittaludetta. Muutamia apilaviitta- ja viiruviittaluteita sen sijaan löytyi.
Lopulta haaviin osui odottamani näköinen lude. Se oli väritykseltään selvästi ruskea ja muodoltaan viittaludemainen. Onnistuin söhläämään hienosti, kun en osannut päättää yrittäisinkö heti valokuvata ludetta vai ottaa sen talteen myöhemmin kuvattavaksi. Lude näytti saaneen hieman takkiinsa, joten en uskonut sen lähtevän heti lentoon. Helteisessä säässä hyönteisten kiinniottaminen on oma taitonsa, sillä usein ne ovat varsin nopealiikkeisiä. Niinhän siinä kävi, että rusoviittalude lähti lentoon haavistani. Se laskeutui käsivarrelleni. Kuvittelin hetken, että minulla olisi yhä toivoa. Se nousi kuitenkin uudelleen siivilleen ennen kuin sain purkkia valmiiksi. Olo oli ristiriitainen. Olin iloinen löydettyäni etsimäni lajin. Samalla harmitti, etten saanut siitä ensimmäistäkään valokuvaa.
Ei auttanut kuin jatkaa haavimista. Kului pitkän aikaa ennen kuin haavista löytyi seuraava lupaavan näköinen otus. Sen jälkeen niitä löytyi useampiakin. Olin vain hieman epävarma löytämieni luteiden lajista. Yksilöt näyttivät vasta aikuistuneilta ja pohdin, voisivatko ne sittenkin olla apilaviittaluteita. Otin varmuuden vuoksi mahdollisimman monta yksilöä kuvattavaksi. Lopulta uskaltauduin kuvaamaan yhtä rauhallisen oloista yksilöä paikan päällä. Sen karkaaminen ei olisi ollut suuri katastrofi. Yllätyksekseni lude viihtyi pitkän aikaa paikoillaan kasvinvarrella. Saatoin huokaista helpotuksesta. Tavoitelaji oli löydetty ja valokuvattu.
Hotellilla kuvasin muita löytämiäni yksilöitä. Niiden väritys oli ehtinyt siinä välin muuttua ja enää niitä ei voinut sotkea muihin viittaluteisiin. Lopulta vain yksi osoittautui viiruviittaluteeksi.
Utön rantaniittyä ja punertavansävyisiä rantakukkia. Tällaisessa ympäristössä rusoviittaluteet viihtyvät.
Tässä se nyt on, rusoviittalude (Adelphocoris ticinensis). Olo oli helpottunut, kun sai otettua valokuvan matkan selkeimmästä tavoitelajista. Väritys kuvatulla yksilöllä oli vielä hieman kehittymätön – ainakin jos vertaa otsikkokuvan yksilöön, jonka kuvasin myöhemmin hotellihuoneessa.
Saaristossa voi ainakin omien havaintojeni perusteella odottaa kohtaavansa monia ristihämähäkkejä. Tästä huolimatta Utössä näkemieni yksilöiden määrä yllätti minut täysin. En ole missään nähnyt ristihämähäkkejä yhtä runsaasti. Suurin osa oli keskenkasvuisia aitoristikkejä, mukaan mahtui myös suoristikkejä sekä ruoko- ja siltakiilakkeja. Kevät- tai syysaukokkeja oli niitäkin runsaasti – lajiparin erottaminen ulkoisista tuntomerkeistä on hankalaa. Hämähäkkejä oli liioittelematta niin paljon, että kun haavia heilutteli muutaman kerran, päätyi sinne pienen kahvikupillisen verran hämähäkkejä.
Toinen hämähäkkieläimiin liittyvä yllätys oli puutiaisten täydellinen puuttuminen. Tämä oli siinä mielessä erikoista, että yleensä saaristossa puutiaisia on huomattavasti enemmän kuin mantereella. Syynä tähän lienee saaren etäinen sijainti ja peura- sekä laiduneläinten puuttuminen. Saarella kuulemma eli tai oli elänyt yksi kettu, joka oli ilmeisesti tullut paikalle jäitä pitkin talvella. Itse en nähnyt muita nisäkkäitä kuin muutamia myyriä.
Aitoristikit (Araneus diadematus) vaikuttivat olevan selkeästi runsaimpia ristihämähäkkejä saarella.
Ruokokiilakkeja (Larinioides cornutus) löytyi niitäkin lukuisia yksilöitä. Merellisten olosuhteiden lisäksi laji viihtyy makean veden lähettyvillä. Kuvan yksilön tunnistaa koiraaksi tummista jaloista ja ”nyrkkeilyhansikkaista”.
Siltakiilakit (Larinioides sclopetarius) viihtyvät usein rakennelmien yhteydessä. Heinikoissa niitä ei tullut juuri vastaan.
Kun kuvasin yllä olevaa aitoristikkiä, jalkojeni juuresta kuului rapinaa. Onnistuin ujuttamaan kamerani kasvien lehtien väleistä niin, että vadelmalla herkutteleva peltomyyrä ei häiriintynyt.
Ensimmäinen intensiivinen ilta oli ohi. Pitkän matkustusajan jälkeen olo oli sen verran uupunut, että simahdin ennen kuin ilta pimeni ja olisi voinut tarkkailla taivaalta perseidien tähdenlentoja. Toisaalta lepo oli tervetullutta. Seuraavaksi päiväksi oli luvassa paljon ohjelmaa ja toiveita hyvistä havainnoista. Jatketaan niistä seuraavassa kirjoituksessa.
Kiitos, että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia tarjolla Instagramissa: @hyonteismies – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tai esittää lisäkysymyksiä tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta.