Teksti: Johanna Mehtola
Pääkuva: Eero Vilmi / Vastavalo

Jos kävelee korkeiden saniaisten tai kotkansiipien lomassa, voi saada aivan kalpean aavistuksen siitä, miltä luonto näytti kivihiilikaudella, 359–299 miljoonaa vuotta sitten. Se oli sammakkoeläinten, isojen hyönteisten, liekojen, saniaisten ja kortteiden valtakautta. Silloin kaikki oli suurta – hyönteisten lisäksi myös kortteet. Valtavat, jopa 30 metrin korkeuteen kohoavat kortepuut muodostivat silloisia metsiä.

Kaikuja noilta ajoilta voi nähdä Suomessa tavattavissa kahdeksassa kortelajissa. Mikään niistä ei valitettavasti vedä vertoja hulppeille kortepuille, mutta esimerkiksi järvikorte voi sentään hujahtaa pituutta jopa puolitoista metriä.

Metsäkortteen itiötähkässä on satoja tuhansia itiöitä. Kuva: Henry Väre

”Kortteita voi hyvällä syyllä sanoa eläviksi fossiileiksi. Toki sitä nimitystä käytetään joskus myös ihmisistä”, naurahtaa yli-intendentti Henry Väre Helsingin yliopiston Kasvimuseolta, kun astelemme Helsingin Mustavuorenlehtoon katsomaan, mitä kortelajeja siellä kasvaa.

Lehto on juuri kesän kynnyksellä kuin huone, jossa soi tauotta luonnon linturadio ja tapetit ovat kirjavanaan vihreän eri sävyjä. Maata täplittävät kevätlinnunherne, kielo ja vaateliaimpiin lehtokasveihin kuuluva lehtosinijuuri.

Lajien runsaus ja luonnon vihreys vyöryvät eteemme sellaisella voimalla, että polun laidalla kyhjöttävä korte meinaa aluksi jäädä huomaamatta.

”Siinä on ensimmäinen: lehtokorte”, Väre tunnistaa kasvin oitis. ”Se on tuollainen hienohelma, hento ja elegantti.”

Lehtokorte on maassamme melko yleinen ravinteisissa metsissä, niityillä ja lehdoissa kasvava laji.

”Tämä on kesäverso. Lehtokortteella sekä metsä- ja peltokortteella voi olla erikseen lehtivihreätön kevätverso, joka tuottaa itiöitä. Kun lehtokortteen itiöt ovat lähteneet matkaan, kasvaa samalle paikalle kesäverso”, Väre selventää.

Kevätverson etu on se, että kasvi pystyy muodostamaan itiöpesäkkeet mahdollisimman varhain kasvukauden alussa, ja siten itiöiden leviäminen on helpompaa. Kortteet leviävät myös kasvullisesti maavartensa avulla.

Lehtokortteen tunnistaa sateenvarjomaisesti siirottavista haaroista. Hyvä tuntomerkki on varressakin, jossa Väreen sanoin ”alin nivelväli on varren tupen mittainen, kun se suokortteella on lyhyempi ja peltokortteella huomattavasti pitempi”.

Kaikkien kortteiden nivelikkäät varret koostuvat jaokkeista, jotka kiinnittyvät toisiinsa hampaallisten tuppien avulla kuin rakennuspalikat. Niistä lajit voi myös tunnistaa. Lehtokortteella tupen hampaat ovat valkolaitaisia ja sen varren jokaisesta jaokkeesta kasvaa lehtikiehkura.

”Lehtokorte on haarovista kortteista rakenteeltaan säännöllisin. Sen varressa on kuin monta sateenvarjoa päällekkäin”, Väre kuvailee.

Kaikilla kortteilla on varressa selvä keskiontelo, mutta hentokortteella se on hyvin pieni.

Sitkeät kortteet

Kivihiilikauden kostea ilmasto suosi kortteita ja saniaisia, ja tuolloin kortekasvilajejakin oli paljon enemmän kuin tänä päivänä. Koko maapallolla lajeja on enää 15, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa niitä ei kasva lainkaan. Kookkain lajeista on Equisetum myriochaetum, joka elää Etelä-Amerikassa ja voi kurkottaa jopa kahdeksan metrin korkeuteen.

Suomessa kasvaa siis yli puolet kaikista maapallon kortelajeista ja siitä on syytä olla iloinen. Ja myös siitä, että nämä lajit ovat selvinneet historian hämärästä aina tänne Mustavuoren lehdonkin valoa ja väriä tulvivaan runsauteen saakka.

Kortteen itiössä on neljä uloketta, joilla se tarttuu napakasti kohteeseen. Pyyhkäisyelektronimikroskooppikuva, Power and Syred / Science Photo Library

”Kortteiden valttikortit evoluutiossa ovat olleet lisääntyminen itiöiden avulla, vahva ja syvällä kasvava juuristo sekä sopeutuminen viileisiin oloihin temperaattisissa ja boreaalisissa metsissä ja jopa paljakalla – siis täysin eri oloihin kuin kivihiilikauden jättiläisten aikaan”, Väre kertoo.

Kortteiden kaukaisia sukulaisia saniaisia kasvaa myös aivan polun varressa: näemme ainakin metsäimarteen, korpi-imarteen, kivikkoalvejuuren, hiirenportaan, sananjalan ja kotkansiiven.

”Ja tässä on toinen korte: metsäkorte”, Väre huikkaa. ”Se on vähän rotevampi ja isompi kuin lehtokorte. Hyvä tuntomerkki ovat haarat, jotka haarovat”, saan opastusta. Totta, metsäkorte näyttää ihan pieneltä kuuselta verrattuna lehtokortteeseen. Myös metsäkortteella on vaaleanruskeat kevätversot, joihin kasvaa vihertyviä haaroja itiöiden kypsyttyä.

Miniatyyrimetsässä

Metsäkortetta ja lehtokortetta kasvaa laajoilla alueilla polun varrella ja pitkin metsän pohjaa muodostaen sinne oman holvimaisen miniatyyrimetsänsä.

Väreen puhelin pärähtää.

”Vaimo soittaa.”

Siirryn hienotunteisesti sivummalle ja katselen kortteiden luomaa tiivistä kasvustoa. Kun polvistun kortemetsän tasolle ja työnnän nenäni kiinni kortteisiin, voin melkein kuulla dinosaurusten tömistelyä ja ääniä.

”Pus, pus”, kuuluu, kun Väre lopettaa puhelunsa ja havahdun dinomaailmastani hereille. ”Löytyikö jotain?”

”Näitä metsäkortteita vain ihailin.” Dinoista en kehtaa sanoa mitään.

Retkemme jatkuu ja polku viistää pian pellon laitaa, josta voisi hyvin löytyä – niinpä niin – peltokortetta.

”Se on varsinainen joka paikan korte ja yleinen koko maassa. Monelle peltokorte on ei-toivottu tuttu puutarhasta, josta sitä on vaikea hävittää sen erittäin vahvan ja jopa yli metrin syvyydessä kasvavan juuriston vuoksi.”

Peltokortetta ei kuitenkaan näy lehtometsässä, joten kävelemme pellon reunaan.
Siellä tärppää.

”Tässä on nyt retkemme kolmas kortelaji, peltokorte. Peltokorte tekee lehtokortteen ja metsäkortteen tavoin kevätverson, joka peltokortteella on vaaleanruskea, tanakka ja möyheä. Tämä on kuitenkin kesäverso”, Väre sanoo ja näyttää rotevaa vartta. Peltokortekin tekee haaroja, jotka voivat sirottaa ylöspäin tai sivulle.

”Peltokorte on vähän niin kuin renki, joka ei ole käynyt hetkeen pesulla. Se ei näytä tyylikkäältä, toisin kuin lehtokorte”, Väre kuvailee.

Kankea kuin hevosenjouhi

Palaamme polulle ja toteamme, että nyt olemme löytäneet tälle kasvupaikalle tyypilliset lajit. Ehkä suokortteen voisi vielä hyvässä lykyssä löytää, mutta sen tyypillisempiä kasvupaikkoja ovat rannat, ravinteiset suot ja soista raivatut pellot sekä ojat ja pientareet.

Emme myöskään näe monelle mökkiläisellekin tuttua järvikortetta, sitä tikkumaista onttoa kasvia, jossa on tummat tupet. Joskus myös järvikortteella voi olla hentoisia haaroja. Laajoja kasvustoja tekevää järvikortetta on myös niitetty rannoilta ja syötetty talvella karjanrehuksi.

Kaikki kortteet sisältävät runsaasti piitä. Siitä johtuu niiden luja rakenne. Etenkin metsäisillä paikoilla kasvava kangaskorte on niin lujaa tekoa, että kasvia on käytetty hiekkapaperin tapaan puun hiomiseen, viilaukseen sekä metalliastioiden kiillottamiseen.

”Kortteiden syömistä en kuitenkaan suosittele, sillä siinä kuluvat hampaat”, Väre toppuuttelee.

Kortekasvien tieteellinen sukunimi on Equisetum ja se tarkoittaa hevosenjouhea, joka on myös kankea ja karhea kuten kortteetkin.

Jättikortetta odotellessa

”Kolme kortelajia ja vielä bonuksena lukuisa joukko erilaisia lehtolajeja on hyvä kasviretkisaalis”, ynnäilemme, kun nousemme polkua lehdosta kohti karumpaa ja kuivempaa metsää.

Kuivuus oli syynä myös kortepuiden ja muiden kortelajien katoon kukoistavan hiilikauden jälkeen. Kun maa permikaudella kuivui, ei kosteikkometsissä eläville paksu- ja vahvajuurisille lajeille ollut enää edellytyksiä menestyä.

Väre on juuri ollut mukana tekemässä IUCN:n sanikkaiskasvien uhanalaisuusarviota, jonka mukaan yksikään korte ei ole tällä hetkellä uhanalainen.

”Kortteilla menee hyvin. En olisi niistä huolissani. Jos ilmasto lämpenee, niin ne kyllä pärjäävät. Ilmasto on muuttunut niiden olemassaolon aikana jo niin monta kertaa.”

Voisiko Suomi saada vielä uusia kortelajeja tulevaisuudessa?

”Noin puolitoista metriä korkeaksi kasvavaa jättikortetta on jo Etelä-Ruotsissa. Jos yksi korte tuottaa satojatuhansia itiöitä, jotka kulkevat tuulen mukana tuhansia kilometrejä, niin ei se mikään ihme olisi”, Väre sanoo.

Jättikorte kuulostaa mielenkiintoiselta. Kivihiilikauden metsät kortepuineen ja valtavine saniaisineen ovat yhä mielessäni ja kysyn Väreeltä, miltä metsämme näyttäisivät, jos eläisimme siinä ajassa.

”Jos meillä nyt olisi kortepuita, metsät olisivat tiheitä, kuumia, kosteita sekä hiostavia, ja puut olisivat nopeakasvuisia. Olisi ollut muuten makeeta nähdä ne metsät”, Väre sanoo.

Kahdeksan kortelajin lisäksi maassamme on tavattu kaksi korteristeymää: järvikortteen ja peltokortteen risteymä on miltei koko maahan levinnyt rantakorte. Kangaskortteen ja kirjokortteen risteymä kuusamonkorte taas on paikallinen kasvaen Kuusamon seudulla.