Kun puhutaan leppäpirkoista, pitää aluksi tehdä selväksi, mistä puhutaan.

”Leppäpirkkolajeja elää Suomessa yli 60. Leppäkertuksi kutsutaan yleensä seitsenpistepirkkoa, joka on tavallisimpia pirkkolajejamme”, metsäeläintieteen professori Kari Heliövaara Helsingin yliopistosta selventää.

Koko maapallolla leppäpirkkolajeja on yli 5000.

Pirkko-nimi juontaa juurensa pohjoismaiseen pyhimykseen Pyhään Birgittaan, ja leppä-sana on ennen tarkoittanut verta. Monet leppäpirkkolajeista ovatkin sävyltään punaisia. Lajien joukossa on kuitenkin myös ruudullisia, yksivärisiä sekä yksi- ja monipilkullisia. Myös lajin sisäinen muuntelu on leppäpirkoilla tavallista.

”Esimerkiksi musta–keltaruutuisella ruutupirkolla voi olla päinvastaisväritys: joko keltaiset ruudut mustalla pohjalla tai mustat ruudut keltaisella pohjalla. Se on aivan käsittämätöntä”, Heliövaarakin kummastelee.

Kaksipistepirkon ja seitsenpistepirkon nyt kai ainakin tunnistaa täpliensä määristä?

”Ei tunnista. Niillä ei välttämättä aina ole täpliä lainkaan tai niitä on enemmän tai vähemmän.”

Nyt taitaa tulla ehdot ja laiskanläksyä. Eihän näitä pirkkoja opi erkkikään tunnistamaan.

”Leppäpirkoksi ne tunnistaa 3–10 millin koosta, pyöreästä tai soikeasta puolipallon muodosta ja kiiltävistä peitinsiivistä sekä lievästi nuijamaisista tuntosarvista. Vaikka ulkonäössä voi olla paljon muuntelua, harjaantunut harrastaja pystyy tunnistamaan lajit yleishabituksesta. Lisäksi monet lajeista ovat täplikkäitä.”

Niin, siis paitsi ne, joilla ei ole täpliä.

”Kyllä tutkijatkin ovat välillä ihmeissään, mikä laji on kyseessä. Muuntelun syytä ei tarkkaan tunneta, mutta sehän on evoluution raaka-ainetta”, Heliövaara toteaa ja vertaa leppäpirkkoja seeproihin: ”Nekin ovat kaikki vähän erinäköisiä. Ulkonäkö on geneettisesti määräytynyt, erittäin tarkasti säädelty ominaisuus.”

Peruspirkkoja ja salamatkustajia

Aikuiset pirkot talvehtivat esimerkiksi rakennuksissa, kivien koloissa tai puiden kuoren suojassa ja heräilevät huhtikuussa. Ne pyöräyttävät kymmeniä kellertäviä munia kasvin lehdelle, kiven koloon, puupinoon tai muihin ahtaisiin paikkoihin. Muutaman viikon kuluttua munista kuoriutuu aktiivisesti liikkuvia toukkia, joilla on hyvin kehittyneet raajat. Loppukesällä toukka koteloituu ja alkusyksystä kotelosta kuoriutuu aikuinen pirkko. Leppäpirkot voivat munia kaksi kertaa kesässä.

Toukan ja aikuisen ravintoa ovat kirvat, punkit, hämähäkit ja ripsiäiset. Mutta poikkeus vahvistaa asiassa säännön: neilikkapirkko on kasvinsyöjä ja ahopirkko popsii sienirihmastoa.

Neilikkapirkko kuulostaa mielenkiintoiselta lajilta. Miltähän se mahtaa näyttää?

Heliövaara etsii kuvan tietokoneeltaan: ”Peruspirkko. Punertavat peitinsiivet ja täpliä.”

Toukat tarvitsevat paljon ravintoa kasvaakseen, mutta aikuisena leppäpirkot eivät enää kasva, joten ravintoakaan ei kulu niin paljon.

”Yhdessä kirvassa on jo paljon syötävää. Se on sellainen nakki leppäpirkolle”, Heliövaara naurahtaa ja kaivaa Uunio Saalaan 1949 ilmestyneestä kirjasta Suomen metsähyönteiset tiedon, että kaksipistepirkko voi syödä toukka-aikana 350–400 lehtikirvaa ja seitsenpistepirkko 13 päivässä 267 lehtikirvaa.

Leppäpirkkojen mieltymys kirvoihin on valjastettu myös palvelemaan ihmistä. Niitä käytetään biologisena torjuntakeinona puutarhojen taistossa kirvoja vastaan.

”Minäkin keräsin pikkupoikana leppäpirkkoja ja vein niitä Maatalouden tutkimuskeskukseen Vantaan Tikkurilaan. Professori Martti Markkulan työryhmä tutki tuolloin leppäpirkkojen käyttöä biologisessa torjunnassa kasvihuoneissa. Seitsenpistepirkosta sai yhden pennin ja kaksipistepirkosta kaksi penniä”, Heliövaara muistelee.

Pirkkoarmeijoita tuodaan myös ulkomailta ja niiden mukana saattaa olla salamatkustajia kuten harlekiinileppäpirkkoja, joita käytetään torjuntaeliöinä joissakin Euroopan maissa. Suomessa sitä ei kuitenkaan saa käyttää. Levitessään harlekiinileppäpirkko voisi syrjäyttää kotoisia lajejamme.

Vieraslajit.fi-sivustolla harlekiinileppäpirkon kuvaillaan olevan 5–9 milliä pitkä, sen pohjaväri on keltaoranssi, oranssinpunainen, punainen tai musta ja pilkut ovat mustia tai punaisia. Senkin ulkonäössä on pirkkomaisesti paljon muuntelua.

Aseena nivelneste

Leppäpirkot ovat sympaattisia, vähän hitaita liikkujia ja lentäjiäkin.

”Ne lentävät varmaan noin kymppiä tunnissa”, Heliövaara arvelee. ”Niiden ei tarvitse pyrkiä lentämällä saalistajia karkuun, sillä ne puolustautuvat erittämällä väkevää nestettä raajojensa nivelistä. Oman ravintonsa ne saavat helposti kasvien pinnalta, joten senkään perässä ei ole tarvetta lennellä”, Heliövaara sanoo.

Esimerkiksi ihmisen kädelle joutuessaan ne kuitenkin hakeutuvat sormen kärkeen ja lähtevät siitä herkästi lentoon.

”Silloin leppäpirkon selkää peittävät peitinsiivet nousevat ylös ja niiden alta paljastuvat ohuet lenninsiivet. Niillä on siis neljä siipeä.”

Parittelukumppaniakaan ei tarvitse etsiä summamutikassa lennellen. Sen leppäpirkko löytää huomattavan hyvän hajuaistinsa avulla. Pirkkojen usein kirkas väritys puolestaan kertoo sekä niiden pahanmakuisuudesta että hyvästä näköaistista. Eri sukupuolet löytävät toisensa myös sen avulla. Ihmissilmin naaras ja koiras näyttävät samalta ja tunnistukseen tarvitaan mikroskooppia.

Leppäpirkot tuntevat koko kehollaan. Ne ovat pienten karvojen ja piikkien peitossa, jotka ovat yhteydessä keskushermostoon. Tuntosarvet ovat paitsi haju- myös tuntoaistimuksia varten.

”Vaihtolämpöisinä niillä on myös lämpöaisti: mitä kuumempi on, sen paremmin pirkot liikkuvat tiettyyn lämpötilaan saakka.”

Ikä ei selviä pilkuista

”Seitsenpistepirkko eli leppäkerttu on varmaankin Suomen tunnetuin hyönteinen”, Heliövaara arvelee. Niin sen täytyy olla! Pikkulapsikin tunnistaa sen. Lisäksi leppis on monessa mukana: esimerkiksi lasten ensimmäisissä katselukirjoissa, Lennä, lennä, leppäkerttu -lorussa, luomumerkissä ja yhden puolueen tunnuksessa.

Leppäpirkkoihin liittyy myös uskomuksia. Pirkon pilkuista on muun muassa laskettu tulevaa sato-onnea ja ennustettu säätä. Minä laskin pienenä tyttönä leppäkertun pilkuista sen ikää: Tuo on vasta kaksivuotias ja ohhoh, tuo jo seitsemän.

”Hyönteismaailmassa seitsemän vuoden ikä on melko harvinaista”, Heliövaara sanoo ja ampuu alas tämän vanhan uskomuksen. Leppäpirkot elävät vain noin vuoden.

Ja entäpä jos leppäpirkko joutuu kintut taivasta vasten? Pääseekö se enää takaisin jaloilleen?

”Pääsee ainakin luonnossa. Alustassa on aina sen verran karkeutta ja kitkaa, että se saa aina punnerrettua itsensä ylös.”

Sekin osoittautui siis uskomukseksi.

Paljon muutakin on jo opittu. Sukellus leppäpirkkojen maailmaan yllätti ainakin lajimäärällään: peräti yli 60 lajia pelkästään Suomessa.

Vapaa-ajallaan hyönteisiä piirtävän Heliövaaran on helppo nimetä tuosta joukosta suosikkinsa.

”Katson niitä visualistin silmin, joten kyllä se on ruutupirkko päinvastaisvärityksineen. Toinen mielenkiintoinen laji on noin sentin mittainen isopirkko. Se on varsin komea ja kaunis.”

Jos leppäpirkot pystyisivät puhumaan ja niille voisi esittää yhden kysymyksen, tutkija kysyisi niiltä, miksi teillä on niin runsaasti muuntelua.

”Joskus ne ovat niin erivärisiä, että on vaikea kuvitella kyseessä olevan yksi ja sama laji.”

Pirkkokoulun oppimäärään voisi hyvin kuulua vielä lisäkurssi muuntelusta.

Lue lista kaikista maamme pirkkolajeista!