Pogostan baarissa istui Ilomantsin ikiukkoja, jotka toivat mieleeni Pentti Haanpään syrjänperäläiset. Ukot puhuivat linnusta. Miten mustan linnun siivenrytinä ennen soi petäjätemppeleissä Suomun suurilla saloilla, pogostan pitkillä selkosilla. Metso oli äitilintu, joka kaitsi metsän suuria ja pieniä.

Vanhana ukkona ymmärsin alakulon.

Metsän muisti

Metso oli esi-isillemme enemmän kuin lintu, se oli elanto. Pyytömies ei väsynyt kuulostamaan, kun metso soi maahisena kevät­yössä, eihän maamieskään katsomaan heilimöivää vainiota.

Metso on säilynyt sellaisenaan miljoona vuotta. Sen äiti oli esipyy, joka hylkäsi aropyyn avoimet lakeudet seitsemisen miljoonaa vuotta sitten ja pari vuosimiljoonaa myöhemmin keksi maistaa männynneulasia. Mutta ensimmäinen kanalintu oli alkukalkkuna, joka erosi sorsan suvusta liki 50 miljoonaa vuotta sitten.

Kun selkosen ihminen puhuu linnusta, hän tarkoittaa metsoa, jonka lähtiessä lentoon koko salo soi siipien rytinästä. Kuva: Markus Varesvuo

Metsäkanojen alkumuodot astelivat taigalle Euraasian pohjoisosista Beringin maakannaksen kautta Pohjois-Amerikkaan, kohtasivat karut havuholvistot, lumen, pakkasen ja pimeän. Jääkaudet ja lämpöaallot pirstoivat elinalueita ja opettivat uusia talviruokia. Miljoonien karsintakierrosten jäljiltä taigalla käveli maajalkaisen ja siipikansalaisen loppuun hiottu ristisiitos 18 metsäkanalajin muodossa, noin 130 alalajin alueel­lisina selviytyjinä.

Metson suvun selviytymisen salaisuus on lumen ja umpisuolen liitto.

Talvi lumessa, voimalaitos suolessa

Tajusin kanalinnun nerokkuuden valokuvasta, jonka näin 11 vuotta sitten tunturihaukkakongressissa Idahossa. Jakuuttitytön kasvoista karvahatun ja kaulaliinan välistä tuikkivat silmät, joita reunustivat silmäripsien pitkät kuurahiutaleet kuin hohtava helminauha. Tajusin, miten äärimmäisissä oloissa kanalinnut pärjäsivät. Tyttö oli riekkotutkijan avustaja Verhojanskissa yli 50 asteen pakkasessa. He tutkivat ainoaa elävää olentoa, joka liikkui kuolemankylmässä lumen yläpuolella. Riekko haukkasi umpijäisiä pajunoksia puoli tuntia ja palasi lumiluolaansa pariksi seuraavaksi vuorokaudeksi.

Lumi on loistava lämmöneriste. Siperianriekko lämmittelee puolen metrin syvyydessä nolla-asteisessa onkalossa, jonka se kuopii höyhenten lapioksi levittämillä varpaillaan vain minuuteissa metrisen viiston tunnelin päähän. Lumi suojaa lintua saalistajiltakin, nälkäisen naalin nenältä ja kotkan ja tunturihaukan auringonterävältä katseelta.

Umpipuisevalla, pihkojen ja tanniinien myrkyttämällä ravinnolla ei pärjää kuin huilimalla. Linnun nielemät hiekanjyvät ja kivensirut pilkkovat oksamassaa lihasmahassa eli kivipiirassa. Muhennos etenee kaksihaaraiseen umpisuoleen, joka on ennätyspitkä eli 60–140 prosenttia ohutsuolen pituudesta ja pitenee entisestään talveksi. Ruokamössö alkaa umpisuolessa käydä, ja selluloosa ja ligniini hajoavat kuin energiaa lintuun syöttävässä voimalaitoksessa.

Koko metson suku selviytyy talvesta ravintoarvoltaan yhtä surkealla mutta loppumattomalla sapuskalla, metso männynneulasilla, teeri ja pyy koivunurvuilla, lepännorkoilla ja oksankärjillä, kiiruna varvuilla. Moisella ruoankuvatuksella on elettävä säästöliekillä liki puolet vuodesta.

Untuvatakissa ja höyhentöppösissä

Helmikuussa etelä puhaltaa lauhat ensituulet ja kevätkipinää riekonrintaan. Talven yli pikku ryhminä, perheonnen vuosina puolensadan parvinakin eläneet riekot kiinnostuvat toisistaan muunakin kuin ruokatuntien vahtikumppaneina petojen varalta. Kohta koiras kipittää kauemmas muista, räkättää ilmoille iltanaurut. Toinenkin tapailee reviiriääntään tunturin rinteessä.

Nyt tarkenee riekko taivasalla. Höyheniä, joiden tyveltä haarautuu pörheä lisäuntuva, kasvaa metsäkanoilla suuremmalla osalla ihosta kuin muilla linnuilla, talvella vielä laajemmalti kuin kesällä. Untuvatakin uumeniin uppoaa määräkaupalla ilmaa loistavaksi lämmönpitimeksi.

Kanalinnut lentävät petoa paetessaan lyhyitä pyrähdyksiä jopa sadan kilometrin tuntivauhtia mutta kävelevät muulloin, sillä pienet siivet ja painava ruumis eivät ole lentolinnun ominaisuuksia. Jalka on siipeä jalostuneempi, siitä riekko sai nimensäkin Carl von Linnéltä 1700-luvun puolivälissä. Tetrao lagopus, jänisjalkainen metso.

Pitkät ja kähärät höyhenet peittävät lumikengissä varpaatkin, siksi puolikiloinen riekko kävelee lumenpinnalla kuin keijukainen. Poikittaiset ihoharjanteet varpaissa pitävät luisulla lumella, kivellä ja hiekalla, pitkät kynnet jäällä. Metsolla ja teerellä ei ole varpaiden peittona höyheniä, pyylläkin vain alapinnalla, mutta kiepin kaivamista nopeuttavat varpaansivujen lusikanmuotoiset sarveislisäkkeet.

Riekko on talvella vitivalkoinen pyrstön reunasulkia lukuun ottamatta, kiirunan kanssa ainoana lintunamme aivan eri värinen kuin kesällä. Mutta eivätpä muut linnut kävelekään koko talvea lumella. Tavanomaisen yhden sulkasadon sijaan riekko ja kiiruna vaihtavat höyheniään kolmasti vuodessa. Siipisulat ja maha pysyvät valkoisina kesälläkin.

Kanalinnuilla on silmän päällä punainen heltta, joka soidinaikaan pullistuu vilkastuneen verenkierron vuoksi näkyvämmäksi. Kuvassa teeri. Kuva: Markus Varesvuo

Areenasoitimia ja lentäviä untuvapalleroita

Teeret ja kiirunat kerääntyvät syksyllä parviksi kotkien ja kettujen, kana- ja tunturihaukkojen varalta siinä kuin riekotkin. Metsot jurottavat yksin omilla elinpiireillään.

Kuulaan kauniina syysaamuina teerikukot kokoontuvat nevoille ja metsäpelloille kukertamaan ja kamppailemaan ennakkoasemista huhti—toukokuun totiseen koitokseen. Kun talvi on taitettu hako- eli ruokamännyissä ja lumiluolissa, vetää ikiaikainen verenperimä hurmioituneet metsokukotkin sukupolvien takaisille soidinkentille. Muista linnuistamme areenasoidin on vain suokukolla ja heinäkurpalla.

Teeret kokoontuvat parviksi, metsot jurottavat yksin.

Metso- ja teerinaaraat vierailevat soitimella paritellakseen areenan keskiosan kovimman tappelupukarin kanssa. Yhden päivän suhteesta osattomiksi jääneet poikajoukot kohentakoot kuntonsa ensi kevääksi. Tosin harjoitusaikaa ei ole liikaa, sillä kanalinnut eivät elä montaa vuotta, ikäloputkin vain kymmenkunta.

Naaraat etsivät ensi pälviltä mustikanversoja, saran ja tupasvillan alkuja, kevätkukkia, edellisvuotisia variksenmarjoja, puolukoita ja karpaloita, puunoksilta silmuja ja norkkoja. Niiden on voimistuttava munintakuntoon, painaahan pesye lähes puolet linnun massasta. Naaraat hajaantuvat lähistön tiheikköihin, munivat puolesta tusinasta tusinaan munaa ja hautovat ne yksinhuoltajina.

Kiirunapari talviasussaan. Kuva: Markus Varesvuo

Untuvikot piipertävät emonsa perään alle päivän ikäisinä ja noukkivat perhostoukkia, pyrähtävät pakoon siiventyngillään jo reilun viikon ikäisinä, lapsennyrkin kokoisina palleroina. Mutta moni onneton päätyy ketun, näädän, kärpän ja lumikon suihin, jo munina myös supikoiran, korpin, närhen ja variksen herkuiksi.

Riekon, kiirunan ja pyyn perhe-elämä etenee perinteisemmällä mallilla. Koiras puolustaa keväällä kotipiiriään äänin ja mahtailevin elkein, tarpeen tullen tappelemallakin. Se osallistuu myös pesän ja poikastensa vahtimiseen.

Menneen maailman menestyjät

Loputtoman ravinnon, sitkeän ruoan­sulatuksen, huipputuuhean höyhentakin ja lämpimän lumiluolan avulla metsäkana muuttaa männynneulaset ja oksanpätkät linnunlihaksi tehokkaammin kuin mikään muu siivekäs. Ja tuota linnunlihaa on vieläkin enemmän kuin mitään muuta, Suomessa talvella noin 3500 tonnia metsoja sekä noin 3000 tonnia teeriä. Silti tiaisen näkee tuhat ja tikan sata kertaa useammin, sillä metsot ja teeret piilottelevat metsän komeroissa kaukana ihmisten ilmoilta.

Miten käsittämätön määrä metsäkanoja olikaan sata vuotta sitten, kauppatilastoista ja pitäjälinnustoista päätellen arvatenkin ainakin kymmenkertaisesti nykyiseen verraten. Metson, teeren ja pyyn kanta romahti 1960–1980-luvuilla noin 70 prosenttia ja senkin jälkeen vielä viidenneksen.

Metson, teeren ja pyyn kanta romahti 70 prosenttia.

Riekot katosivat Etelä-Suomesta 1900-luvun alkupuolella kokonaan, ja 1980-luvun jälkeen maan kokonaiskanta hupeni 70 prosentilla. Kiiruna lienee pärjännyt paremmin.

Metso ja metsä ovat sanoina samaa kantaa, balttilaista lainaa. Pääsyy metsäkanojen katoon on metsäkanametsien katoaminen. Ne ovat isoja ja yhtenäisiä selkosia, joilla on nevoja, rämeenreunoja ja korpisuikaleita, rantoja ja puronpartaita, pienet peltotilkut ja taimikotkin sinne mahtuvat. Laveiden pelto- ja hakkuulakeuksien, kyläkenttien, taajamien ja valtateiden pirstomat ja piirittämät metsäjätöt eivät lintuja elätä.

Riekon taantuminen 2000-luvulla johtunee ainakin osittain siitä, että puku vaihtuu valkoiseksi viikkoja ennen lumentuloa, ja se voi joutua saaliiksi. Kuva: Markus Varesvuo

Kanalinnut katosivat, kun metsojen ikäpetäjiköt murskattiin mullokoiksi ja teerikoivikot läpitunkemattomiksi näreiköiksi, kun riekkorämeet viillettiin rääseiköiksi ja pyykorvet hyytäviksi harveikoiksi. Metsästys kasvattaa kuolleisuutta ja sinetöi romahduksen. Lintuja on ammuttu sata vuotta aivan liikaa silkkana hupina. Kanalinnut kuolevat ensi sijassa munina ja poikasina, aikuisista vain pieni osa ennen kevättä. Metsästäjä tappaa lisääntyvää kantaa jopa syyssoitimilta, ei niitä yksilöitä, jotka muutenkin kuolisivat.

Metson suku sopeutui pakkasen, kaamoksen ja lumen metsään, luonnon metsään, mutta ihmisen metsässä ei täydellinenkään metsälintu enää pärjää.

Sitä baarin ukotkin surivat. Lintujen linnun kadonnutta maailmaa.