Yksi lintu vaikutti elämääni vahvasti viisikymmentä vuotta sitten. Näin kansakoulupoikana kotikylässäni Lappeella huimankokoisen huuhkajan, joka oli naapurilla elättinä. Kekäleinä palavat silmät, tuima ilme, valtavat siivet. Mykistävä näky!

On toinenkin huuhkaja, jota en unohda. Eräänä syysiltana 2008, kun pakkailin autoa, huuhkaja laskeutui pihakoivuumme Kirkkonummella, huhusi niin kovaa, että perhe kuuli sen sisälle. Ihmettelin, mistä se tuli, koska koko 1990-luvun pihalle kuulunut huuhkaja oli kadonnut. Tuli tunne, että sillä oli jotain asiaa. Mitä, sen tiesin seuraavana iltana.

Huuhkaja elää monenlaisissa metsissä ja syö itseään pienempiä eläimiä, toisia pöllöjäkin. Kuva: Markus Varesvuo / Leuku

Tyyni, lämmin ilta sopii kuunteluun

Tänä keväänä sekä pöllöillä että pöllöjen ystävillä on syytä iloon. Myyräkannat ovat kasvussa Etelä-Suomessa, ja ensi vuonna huippua ennustetaan myös pohjoiseen. Nyt on aika lähteä pöllöretkelle. Pöllöjen parasta kuunteluaikaa ovat tyynet ja lauhat ilta- ja sydänyöt helmikuun keskivaiheilta huhtikuun puoliväliin. Pöllöillä on isot reviirit, joten edes parhaina keväinä ei yleensä kuule montakaan ääntelijää yötä kohti.

Liikkeelle kannattaa lähteä auringonlaskun tienoilla, jolloin huuhkaja ja varpuspöllö ovat äänessä aktiivisimmin. Viirupöllö ja helmipöllö aloittavat soitimensa pimeän korvalla, lehtopöllö, ehdoton yölintu, sysipimeässä.

Etenkin huuhkaja huhuilee täydenkuun aikoihin, koska sen soitimeen kuuluu myös valkoisen kurkun näyttäminen. Moni muu pöllö hyödyntää kuunvaloa saalistamiseen eikä ehdi yhtä usein huutelemaan. Toisaalta pöllöjen pelossa pikkunisäkkäät välttelevät valoisina öinä aukioita. Kuun vaiheen, kellonajan ja sääolojen vaikutuksesta huutointoon ei ole ehdotonta totuutta, mutta kovassa tuulessa, sateessa ja pakkasessa pöllöt huutavat laiskasti.

Kymmenen pöllön Suomi

Pääosa pöllöistämme elää suurehkoilla metsäalueilla, joilla jykeväpuiset metsät, suot, pienet pellot ja heinittyneet hakkuuaukot vuorottelevat. Vaihtelevassa maastossa löytyy varmimmin pesä- ja saalistuspaikkoja. Lisäksi viirupöllön, helmipöllön ja varpuspöllön on löydettävä sopiva pesäkolo tai pönttö, huuhkajan rauhallinen kalliojyrkänne, suojaisa puunjuurakko tai kivenkuve.

Pöllöjä voi löytää lähempääkin. Lehtopöllö viihtyy kaupunkien ja kartanoiden puistoissa ja puukujanteilla sekä peltojen, rantojen, kylänlaiteiden ja pihapiirien reunametsiköissä, kunhan elinpiiriltä löytyy iso puunkolo, telkän- tai pöllönpönttö, joskus rakennuksen onkalokin.

Peltoaukeilla elää toinen kulttuuripöllömme, sarvipöllö. Se saalistelee mieluiten kosteikkojen laitamilla, pakettipelloilla ja ojanvarsilla ja pesii pellonreunoilla vanhoissa variksenpesissä. Lähisukuisen suopöllön voi yhyttää kosteilta ja heinikkoisilta viljelymailta mutta varsinkin avosoilta ja muilta kosteikoilta.

Tänä keväänä jos milloinkaan saattaa etelässä nähdä oikean lapinlinnun, hiiripöllön, joita tupsahti peltoaukeille tuhansittain viime syksyn joukkovaelluksen jäljiltä. Etelässä hiiripöllö pesii mieluiten suonreunoilla, hakkuuaukoilla ja myrskymurrokoilla, joilla kovera pökkelönpää, kelonkolo tai tuulihaukanpönttö innostaa koiraan ulisemaan. Tällöin voi osua myyräapajan lihottama naaraskin kohdalle.

Hiiripöllön näkee monesti saalistamassa kirkkaassa päivänvalossa. Kuva: Mika Honkalinna

Hiiripöllöäkin eksoottisempi kummastus on lapinpöllö, jonka vakituisinta kotiseutua ovat hämyisät korpikuusikot ja pienten aukioiden pilkkomat sekametsät Keski-Suomen itäosista ja Pohjois-Karjalasta Perämeren perukoille. Peikkometsässään kuin taigan suurena henkenä huhuava lapinpöllö on luonnonystävän ikimuistoisimpia elämyksiä.

Yksi on kuitenkin ylitse muiden, maagisin kaikista linnuista. Hengitys salpautuu ja sydän hakkaa, kun kylmän tundran valkoinen aave leijaa hyvässä lykyssä kerran elämässä ihmisen eteen kaukaisten tunturien takana. Sen vähemmältä ei tunturipöllön taikavoima tunnu, vaikka lumiaavikoiden lähettiläs laskeutuisi nälkävaelluksellaan Pohjanmaan lakeudelle tai merenulapan luodolle.

Eihän maailmassa ole tunturipöllöjä kuin toistakymmentätuhatta – ja puoli miljoonaa ihmistä yhtä tunturipöllöä kohti.

Ilmastonmuutos uhkaa maailman arktisinta pöllölajia, tunturipöllöä, joka pesii Suomessa harvakseltaan. Kuva: Jorma Luhta / Leuku

Pöllö elää myyrien armoilla

Parin vuoden päästä myyrät taas hupenevat. Se tietää pyytölinnuille nälkää. Pöllö on kuin pikkunisäkkäiden tappokone. Tehokkuudellaan se tavallaan syö erikoistumisensa etuja, sillä juuri saalistajat, pöllöjen ohella lumikot, kärpät, ketut ja muut ilma- ja maapedot, kääntävät myyräkannan vuodessa tai parissa pahaan laskuun. Siksi kaikki pöllön elämässä – pesintä, paikkauskollisuus, parinvalinta, liikkuminen – kytkeytyy ruokatarjonnan rajuun vaihteluun.

Rengastus on paljastanut muun muassa helmipöllön vaellukset ja satunnaisen moniavioisuuden. Kuva: Pentti Johansson / PROLK

Myös mahdollisuus kohdata pöllö vaihtelee vuodesta toiseen. Yölinnun kuulee useammin kuin näkee. Kun myyriä on paljon, pöllöjä pesii enemmän kuin katovuosina. Pesintää ennen pöllöt huutelevat soitimellaan, ja pesinnän loppuvaiheessa poikaset kerjäävät emoiltaan ruokaa.

Myyräkantojen romahdettua pöllöjen on pakko paeta nälkää myös pihoille ja pellonreunoille, missä niitä näkee helpommin kuin metsissä. Pöllön havaitseminen tuo iloa, mutta kun pöllöjä tapaa usein, se on surullista pöllöjen kannalta: vain ravintopula ajaa ne näkyville.

Reviirihuudot kiirivät yössä

Pöllöt aloittavat pesintänsä varhain, koska poikaset oppivat pyydystämään ruokansa ja itsenäistyvät vasta kuukausien huolenpidon jälkeen. Helmi–huhtikuussa pöllöt tiedottavat reviireistään ja pariutumishaluistaan huutelemalla pesäpaikkansa tienoilla. Nekin linnut, jotka pesivät samalla paikalla vuodesta toiseen ylläpitävät vuoropuhelullaan parisuhdettaan ja virittävät kalentereitaan yhteiseen tahtiin.

Pöllöjen poikaset lähtevät pesästä lentokyvyttöminä ja kiipeävät lähipuihin. Janne Heimonen / PROLK

Pöllöillä on kaksi keinoa nälkää vastaan. Huuhkajat, viirupöllöt ja lehtopöllöt, helmipöllökoiraat ja monet varpuspöllökoiraatkin pysyvät pesäpaikoillaan ja jahtaavat pikkulintuja, oravia ja muuta ruokaa. Huuhkajan ruokavalio on monipuolisempi, mutta osaa niistäkin myyräkato estää pesimästä.

Hiiripöllöt, lapinpöllöt ja tunturipöllöt ja joka lajin nuoriso lähtevät nälän uhatessa liikkeelle, lentävät sata, viisisataa tai tuhat kilometriä mihin tahansa suuntaan, niin kauas kunnes syötävää löytyy. Rannikot niemennokkineen ja saarijonoineen, suuret järvenselät, metsäselkoset ja muut maastonmuodot ohjailevat pöllöjen kulkuja.

Pysyykö pöllö kotona vai lähteekö mierontielle, riippuu siitä, missä koti on. Viirupöllö, lehtopöllö, helmipöllö ja varpuspöllö pesivät koloissa, joista on pulaa. Kerran löydetystä kolosta kannattaa pitää kiinni, koska vieraissa ei ehkä käy yhtä hyvä tuuri. Hyvät pesäpaikat ovat huuhkajillakin vähissä tai kortilla. Lyhytikäisemmillä helmipöllöillä ja varpuspöllöillä kolo on koiraan valtti.

Hiiripöllöillä, lapinpöllöillä ja tunturipöllöillä ei ole pesäpaikoista yhtä suuri pula kuin kolopöllöillä ja huuhkajilla. Siksi ne suuntaavat nälkävuosiksi uusille seuduille, joilla myyriä piisaisi poikasillekin. Lappiin joskus asettuvat tunturipöllöt kiertävät Skandinaviasta Siperiaan, hiiripöllöt ja lapinpöllöt taigan siimeksessä lyhyempiä etappeja. Yhtä vähän edelliskesäisistä pesäpaikoistaan piittaavat sarvipöllöt ja suopöllöt, jotka muista poiketen muuttavat talveksi Keski-Eurooppaan.

Lentävä hiirenloukku

Pöllö on outo lintu ihmisen maailmassa, mutta poikkeus lintujenkin joukossa. Kaikki pöllössä on kuin tehty hiiren- ja myyränpyyntiin. Yönäkö, huippukuulo, äänetön lento, naskalikynnet, koukkunokka – siinä aseet, joille pikkujyrsijät eivät mahda mitään. Helmipöllön, hiiripöllön, lapinpöllön, tunturipöllön, sarvipöllön ja suopöllön ravinnosta yli 90 prosenttia koostuu myyristä, huuhkajallakin iso osa, viirupöllöllä, lehtopöllöllä ja varpuspöllöllä hieman vähemmän.

Pöllön silmät ovat kooltaan yli kaksi kertaa suuremmat kuin muilla samankokoisilla linnuilla. Linssin, verkkokalvon ja aivojen erikoisuuksien ansiosta näköaisti on moninkertaisesti herkempi kuin ihmisen. Etäisyyden arviointia helpottaa molempien silmien yhteinen sektori, 60–70 astetta, sekä pään liikuttelu. Koko näkökentän kapeutta (110 astetta) lintu korvaa kääntämällä päätään jopa 270 astetta. Jotkin pöllöt aistivat lähellä ultraviolettivaloa olevia aallonpituuksia ja näkevät haukkojen tavoin sen heijastuksista, missä myyrät ovat virtsanneet.

Pöllökään ei näe täyspimeässä mutta kuulee tarkasti. Suuri ulkokorva liikkuvine ihopoimuineen, korvien epäsymmetrinen asento ja pään kääntely auttavat lintua paikantamaan lumen alla tai heinikossa rapistelevan pikkunisäkkään. Kokenut pöllö iskee myyrän vaikka silmät sidottuina. Pöllön aivot vertailevat ja varastoivat näkö- ja kuuloaistien samanaikaisesti keräämää tietoa, joka virittää paikannusjärjestelmän ylivertaiseksi jahtilintujen joukossa. Ainakin jotkin pöllöt kaikuluotaavat omilla äänillään ympäristöään lepakoiden tavoin.

Pöllön liihottelu on kevyttä ja äänetöntä, koska linnulla on suuret siivet suhteessa painoon. Siipiä ei tarvitse viuhtoa vimmatusti, eikä pehmeistä, kuin nukkareunaisista sulista ja höyhenistä suhinaa kuuluisikaan. Käyrät kynnet ja kolmannen etuvarpaan kääntyminen tarvittaessa taakse takaavat raudanlujan otteen. Jalkojen höyhenpeite suojaa saaliseläimen puremilta ja pakkasilta. Nokka käyristyy voimakkaasti, ettei näkökenttä pienene, ja sen terävä kärki on yhtaikaa veitsi, sakset ja pihdit.

Lapinpöllö saalistaa myyriä pellolla illan pimetessä. Kuva: Jorma Luhta / Leuku

Kuoleman lintu

Pöllön huomattuaan sen ohi ei voi mennä pysähtymättä. Niin maagisia ovat pyöreä naama, suuret silmät, vilkkuluomen välähdys kuin silmänisku. Yhtä puhutteleva on mikä tahansa pöllönääni. Ei ihme, että yössä häivähtävä, yhtäkkiä kirkaiseva pöllö on kuoleman enne monessa kulttuurissa.

Syksyinen auton pakkaamiseni taukosi, kun huuhkaja tupsahti pihapuuhun, vaikka se ei ollut minulle lintuna outo. Olinhan nuorempana kiertänyt 300 pöllönpönttöä ja rengastanut pöllöjä yli 20 vuotta.

Seuraavana päivänä matkustin lappeenrantalaiseen sairaalaan tapaamaan 92-vuotiasta isääni ja jatkoin illaksi toiseen kotiini Parikkalaan. Sinne päästyäni sairaalasta soitettiin, että isä oli kuollut. Sinä haikeana iltana kuuntelin Siikalahden luhdalla yöpyvää kurkilaumaa. Yhtäkkiä huusi huuhkaja, jota en noilla elämäni rannoilla ole koskaan kuullut ennen sitä enkä sen jälkeen.

Se kaikki oli sattumaa, mutta huuhkajana huhuillut sattuma kosketti syvältä.