Teksti: Riitta Angervuo ja Aarre Lehtinen

Herkän siniset orvokit avaavat kukkansa Etelä-Suomessa pian leskenlehtien ja vuokkojen jälkeen. Aikaisimmat orvokit nousevat miltei yhtä aikaa perinteisille kasvupaikoilleen.

Harjuhietaorvokin kulkija kohtaa kallioilla ja hiekkarinteillä. Aivan hiekan pinnassa kasvavasta runsaslehtisestä orvokista pilkistävät pienet, vaihtelevan siniset tai sinipunaiset kukat. Näyttävä lehto-orvokki kiirehtii puolestaan kukkimaan eteläsuomalaiseen rehevään lehtoon vaaleansinipunaisin kukin. Muhevassa maassa lehdet kasvavat isoiksi niin, että kukat alkavat pian peittyä lehtien sekaan.
Kolmas varhainen laji on hennontuoksuinen mäkiorvokki. Se kukkii erittäin uhanalaisena vain muutamilla kumpareilla Satakunnassa.

14 omaa orvokkilajia

Orvokeistamme 14 on itsenäisiä lajeja, joista kahdella on vielä kaksi alalajia. Alalajit ja risteymät mukaan lukien erilaisia orvokkeja on tätä enemmän. Tavallinen viitaorvokki on suo- ja korpiorvokin risteymä.

Lajimäärä on pieni koko maailman mitassa: eri puolilla maapalloa tavataan puolisen tuhatta orvokkilajia. Lajiryhmä viihtyy parhaiten pohjoisen pallonpuoliskon lauhkeilla seuduilla, mutta orvokkeja kasvaa myös arktisilla alueilla sekä Australiassa, Havaijilla, Andeilla ja Etelä-Amerikan eteläkärjessä, Tulimaassa.

Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa esiintyy kussakin parikymmentä lajia, aavistuksen enemmän kuin meillä.
Suomen yleisimmät lajit ovat suo-, aho- korpi-, pelto- ja ­metsäorvokki. Nimensä kotimaiset orvokit ovat saaneet yleensä kasvupaikkansa mukaan: Suo- ja korpiorvokkia löytää harvoin kuivasta maastosta. Kosteutta juurilleen vaativat myös luhta- ja rantaorvokki. Aho- ja keto-orvokki viihtyvät kuivemmassakin, minkä ymmärtää jo nimestä. Pyökkiorvokkia esiintyy vain Ahvenanmaalla, ja pohjoisimman Suomen polkuja ja tuntureita tarpoessa voi kohdata kauniin keltakukkaisen lapinorvokin.

Historiaa antiikista alkaen

Orvokki-sanan toi suomen kieleen Elias Lönnrot kasviossaan Flora fennica vuonna 1860. Aivan kokonaan hän ei silti sanaa keksinyt, sillä kansa puhui jo ennestään ”orvon kukasta”. Orvokkien historia alkaa tietysti paljon kauempaa.

Tutkijat ovat määrittäneet orvokkilajien syntyneen useita miljoonia vuosia sitten, ja kasvitieteilijät ovat käyttäneet suvun tieteellistä nimeä Viola viidensadan vuoden ajan. Antiikin aikaan orvokki tunnettiin Afroditen ja rakkauden kukkana, ja jo 2500 vuotta sitten tuoksuorvokkeja kasvatettiin Euroopassa myyntiin.

Erityiseksi arvokukaksi orvokki nostettiin Englannin voimakastahtoisen kuningattaren Elisabeth I:n aikana. 1500-luvulla Englannin nummilla kasvaneita suurikukkaisia keto-orvokkeja alettiin jalostaa tarhaorvokeiksi. Parin sadan vuoden kuluttua laji vaihtui, kun ranskalaiset kiinnostuivat asiasta ja jalostivat nykyisin tunnetun tarhaorvokin suurikukkaisesta keto-orvokista ja muista lajeista.

Ranska onkin varsinainen orvokkimaa: Pariisilaiset innostuivat lähimetsien orvokeista 1700-luvulla, ja keisari Napoleonille orvokki oli mielikukka. Hänen toinen vaimonsa Maria Louise, Parman herttuatar, hullaantui violetteihin orvokkeihin ja teetätti niistä itselleen hajuvettä.
Tuoksuvat orvokit tulivat muotikukiksi Euroopan hoveissa, ja jopa tsaarin englantilainen puutarhuri kasvatti Pietarissa Parman orvokkeja.

Orvokkien symboliikkaan haluttiin liittää mitä ihmeellisimpiä uskomuksia. Hurjimmat ajattelivat, että kaikki orvokit olivat alun perin maidonvalkoisia ja että vasta Amorin nuoli oli tehnyt valkeasta kukasta purppuraisen. Samalla orvokki olisi saanut ripauksen taikuutta, niin että se sopi lemmenjuoman aineosaksi.

On orvokille arkisempaakin käyttöä keksitty: Orvokin kukkia on vuosisatojen ajan käytetty ruuan lisukkeena, ja varsinkin keto- ja pelto-orvokista on saatu rohtoja moniin iho-ongelmiin kuten maitorupeen, akneen, syyhyyn ja haavoihin. Uutteita on käytetty sekä sisäisesti että ulkoisesti. Orvokeissa tiedetään olevan salisyylijohdannaisia, saponiineja ja flavonoideja.

Lukuisat tarinat kulttuurihistoriasta osoittavat, että orvokkeja on rakastettu niiden herkkyyden ja inhimillisten ­ominaisuuksien vuoksi. Parhaita ominaisuuksia on sitten vielä jalostuksella korostettu.

Markettikukkien sekamelskaa

Jalostetut orvokit elävät aivan omaa elämäänsä. Kauppapuutarhat tuottavat luonnonorvokeista mitä ihmeellisimmän värisiä ja kokoisia koristeorvokkeja, jotka ovat saaneet usein alkunsa orvokkien mahtimaissa Saksassa ja Hollannissa. Punaiset, mustat ja muut voimakkaan väriset orvokit on jalostettu muun muassa suurikukkaisista keto-orvokeista, ja niitä löytyy luonnosta vain puutarhakarkulaisina.

Markettien runsaan orvokkitarjonnan keskellä moni hämmästeleekin, mikä on oikea luonnonorvokki. Pihoilta, puistoista ja muilta ihmisen muokkaamilta paikoiltakin löytyvät orvokit ovat usein viljelykarkulaisia. Tutkijat pitävät Suomen aitoina luonnonorvokkeina niitä, jotka ovat tulleet luontoomme jääkauden jälkeen metsän kasvillisuuden mukana.

Luonnonorvokit ovat pienen pieniä, usein vaalean huomaamattomia, valkoisia, sinisiä tai sinipunaisia. Kukan koko vaihtelee sentistä kolmeen senttiin. Kevään edetessä luonnonorvokkien lajimäärä ja värikirjo runsastuvat, mutta osa orvokeista on ehtinyt kukkia ennen kuin muut pääsevät edes alkuun. Ainoastaan pelto-orvokki on tullut meille ilmeisesti ihmisen mukana, rikkaruohoksi ojien pientareille, pelloille, puutarhoihin ja joutomaille. Sitä kutsutaan muinaistulokkaaksi.

Uhanalaisia autetaan palaamaan

Erittäin uhanalaisia luonnonorvokkeja Suomessa on viisi. Ne saavat kiittää säilymisestään kasviharrastajia, jotka ovat kohentaneet kukkien elinoloja monin tavoin. Luhta- ja mäkiorvokkien heikentyneitä tai kadonneita kasvupaikkoja on parannettu viime vuosina. Molempien lajien yksilöitä on kasvatettu Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingissä ja siirretty takaisin luontoon.

Luhtaorvokit istutettiin Tampereelle syyskuussa 2014. Istutuksessa mukana olleet kertovat, että viime kesänä useat sinisistä tuppaista kukkivat jo uudessa kotipaikassaan. Kumpulassa kasvatetut mäkiorvokit vietiin puolestaan viime vuonna takaisin Sastamalaan vahvistamaan heikentynyttä esiintymää.

Istutukset liittyvät EU:n tukemaan, viisivuotiseen Escape-etäsuojeluhankkeeseen, jossa ovat mukana Luonnontieteellinen keskusmuseo, Oulun yliopiston kasvitieteellinen puutarha, Metsähallitus ja Suomen ympäristökeskus. Tarkoituksena on pelastaa lukuisia kasveja sukupuutolta. Mäkiorvokkien ja luhtaorvokkien lisäksi ohjelmaan on otettu myös muut erittäin uhanalaiset orvokit: rantaorvokki, pahtahietaorvokki ja pyökkiorvokki.

Kevät on orvokkien aikaa

Kohisten etenevä kevät hellii nyt orvokkien ystävää. Kauneudellaan kilpailevat siniset aho-orvokit ja metsäorvokit ilmestyvät toukokuun alkupuolella kuiville ahoille ja rehevien metsien reunoille. Sinisissä tai sinipunaisissa kukissa keskiosa on valkoinen, mutta toisistaan lajeja ei ilman tarkempaa tutkimista erota.

Pienikukkainen suo-orvokki täplittää ruohikkoa kosteissa metsissä ja soilla. Kuiville pihoille, tienreunoille ja kalliokedoille ilmestyvät pian myös pienikukkaiset, kermanvalkoiset pelto-orvokit sekä kolmiväriset keto-orvokit. Etelään viettävällä rinteellä saattaa lumettomana vuonna löytää kukkivia pelto-orvokkeja lähes vuoden ympäri.

Moni iäkkäämpi ihminen mainitsee keto-orvokin suosikkikukakseen. Entisinä aikoina se saattoi peittää pihanreunan tai laitumen sammaloituneen kumpareen ja kukkia keväästä syksyyn. Kirkkaan sinisiä, violetteja, keltaisia ja valkoisia kukkia ihailtiin lapsena koulumatkalla.

Pohjois-Suomessa kevät tulee myöhemmin ja niin tulevat myös orvokit. Hietaorvokki avaa kukkansa kuitenkin jo toukokuun lopulla Oulangan lämpimillä kallioilla. Korpiorvokit ja lapinorvokit ihastuttavat pohjolan keskikesässä. Heinäkuun alkuun mennessä kaikki maamme orvokkilajit ovat kohottaneet terälehtensä kohti aurinkoa.

Suomessa on 14 lajia luonnonorvokkeja, joista kahdella on kaksi alalajia ja yhdellä kaksi muunnosta. Risteymistä esittelemme yleisimmän eli viitaorvokin. Pelto-orvokki on yksivuotinen ja keto-orvokki yksi- tai kaksivuotinen. Muut lajit ovat monivuotisia.