Teksti: Johanna Mehtola.
Tatit tuntomerkkeineen löydät jutun lopusta.

Tutkijatkaan eivät ole yksimielisiä siitä, ​kuinka monta eri tattilajia tunnetaan.
”Suomessa kasvaa 70–80 lajia”, sanoo suojelusuunnittelija Tea von Bonsdorff Luomuksesta, Helsingin yliopistosta.

”Haavanpunikkitatti ja lehtopunikkitatti ovat eräiden tutkijoiden mielestä sama laji, mutta Suomessa niitä käsitellään erillisinä, sillä ne ovat erotettavissa muun muassa ulkoistenkin tuntomerkkien perusteella. Lajin tunnistuksessa ja -kuvauksessa käytetään nykyisin myös dna-tuntomerkkejä. Rajojen vetoon vaikuttaa myös tutkijan näkemys tutkittavasta sieniryhmästä.”

Sieniharrastajalle riittääkin, että tutustuu ensin tattiryhmiin ja tatteihin yleisesti.

”Lakki, jalka, pillistö ja pehmeys, se on tatti. Tunnistuksessa on tärkeää tarkastella kaikkia rakennepiirteitä. Punikki- ja lehmäntateilla lakin väri vaihtelee miltei valkoisesta vaaleanruskean harmahtavaan ja aina ketunpunaiseen. Lehtopunikkitatti taas on varsinainen väriläiskä syksyisessä haavikossa punertavine lakkeineen”, von Bonsdorff sanoo.

Punikkitatteja on kymmenkunta lajia, ja yhteisiä tuntomerkkejä niille ovat jalan valkeat, harmaanruskeat tai miltei mustat nukkatupsut sekä keltaisen–oranssinpunasävyiset lakit. Lakin pintakelmu taittuu lakin alle. Tämä näkyy etenkin nuorissa itiöemissä selvästi. Kun punikkitatin halkaisee, alkaa halkaisupinta tummua ja mustua.

”Kovamaltoiset punikkitatit on helppo ryhmä oppia tuntemaan. Lisäksi niistä saa oivaa tattimuhennosta, mutta sieniä pitää kypsentää kunnolla, jopa puolisen tuntia. Sama pätee lehmäntatteihin. Muuten ne aiheuttavat vatsanväänteitä”, von Bonsdorff varoittaa.

Punikkitatit kasvavat monenlaisissa metsissä, ja ne ovat satoisia yleensä jo alkukaudesta, heinäkuusta alkaen. Monesti kasvupaikka paljastaa lajinkin: koivunpunikkitatti on nimensä mukaisesti koivun seuralainen ja sen pintajuurisieni, kuusenpunikkitatti kuusen ja männynpunikkitatti männyn seuralainen.
Lehmäntateilla ei ole hyvä maine ruokasienipiireissä. Ne ovat saaneet nimensäkin siitä, että kelpaisivat vain lehmille ravinnoksi. Nopeasti pehmenevän rakenteensa vuoksi niitä on kutsuttu myös löpötateiksi.

Lehmäntattilajejakin on kymmenkunta. Yksi niistä on nokitatti.

”Sillä on miltei mustanharmaa lakki ja jalassa tummat nukkatupsut. Se säilyy pitkään kovamaltoisena ja on kelvollinen ruokasieni, kuten kaikki muutkin lehmäntatit. Kannattaa kokeilla nuoria lehmäntatteja ruuaksi eikä olla liian kranttu”, von Bonsdorff rohkaisee.

Herkkutatilla on verkkosukat

Tattimaailman kuningatar löytyy monen mielestä kovamaltoisten herkkutattien (suku Boletus) porukasta. Herkkutattilajeja von Bonsdorff luettelee ainakin seitsemän: herkkutatti, männynherkkutatti, kangasherkkutatti, koivunherkkutatti, tammenherkkutatti, lehtoherkkutatti ja keltaherkkutatti.

Yleensä herkkutateilla on kellanruskehtava–harmaanruskehtava lakki. Poikkeus kuitenkin vahvistaa säännön. Se on männynherkkutatti mahonginpunaisine lakkeineen. Se on mäntykankaiden satoisimpia tattilajeja.

Männynherkkutatit. Kuva: Markus Sirkka

”Herkkutateilla on jalassaan hentoa valkoista verkkokuviota. Hyvä tuntomerkki on myös pillistön kellastuminen tai vihertyminen lajista ja itiöemän iästä riippuen”, von Bonsdorff sanoo.

Herkkutattiateria voi kuitenkin mennä pilalle vain yhden tatin tähden. Silloin koriin on tullut poimittua herkkutatin näköislaji, kitkerä sappitatti.

”Sappitatti kasvaa missä vain, ja se on varsin yleinen etenkin alkukaudesta, jos on ollut lämmintä ja kuivaa. Sen lakki on ruskehtava, ja silläkin on jalassa verkkokuviota, tosin tummaa. Yleensä lakissa ja jalassa on erotettavissa vihertävän keltaisia sävyjä, pillistössä taas iän myötä punertavaa.”

Hyvä keino tunnistaa sappitatti on koskettaa kielellä pillistöä tai ottaa siitä pieni pala, maistaa ja sylkäistä pois. Kitkerän maun tuntee yleensä nopeasti.

Sappitatti on sekä pintajuurisieni että lahottaja, joten se kasvaa myös kannoilla ja puiden tyvillä. Kasvupaikkakin on hyvä tuntomerkki.

Talitiaiset napsivat sienten houkuttelemia hyönteisiä. Kuva: Tapani Räsänen

Limaa ja samettia

Tahmeat ja limapintaiset tatit kuuluvat Suillus-sukuun, ja sieltäkin löytyy hyviä ruokasieniä kuten esimerkiksi männyn läheisyydessä kasvava voitatti.

”Lakin pinnalla oleva limakalvo pitää nylkeä. Sen saa helposti irti ottamalla lakin reunasta kiinni ja kiskaisemalla kalvon pois”, von Bonsdorff opastaa.

Pääosin tahmea- ja limapintaisia Suillus-suvun jäseniä (voitatit) on Suomessa kymmenkunta, ja ne ovat useimmiten hentorakenteisempia kuin muut tatit. Maultaan hapahko nummitatti on männyn seuralainen, ja sen lakki on ruskean punertava tai kellertävä. Myös männyn seurassa kasvavalla kangastatilla on muista voitateista poiketen ainakin nuorena huopamainen, vihertävän kellanruskea lakki. Sieni kerää maaperästä rautaa, ja se tuntuu rautaisena makunakin.

Samettitattiporukassakin on hyviä ruokasieniä, joista von Bonsdorff mainitsee kauniin punaruskealakkisen ruskotatin. Sillä ei kuitenkaan ole samettitateille tyypillistä samettista lakkia, vaan se on pikemminkin nahkainen ja se katsotaankin nykyisin kuuluvaksi omaan Imleria-sukuunsa.

”Ruskotatti kasvaa tuoreissa lehtomaisissa kuusimetsissä sekä kuusilehdoissa. Sekin on lahottajasieni, mutta myös maukas ruokasieni”, von Bonsdorff opastaa.

Hyvä tuntomerkki samettitateille on värireaktio, joka syntyy painettaessa pillistöä tai mallon hapettuessa, jolloin kyseinen kohta muuttuu sinisävyiseksi.

Syksyn tattisatoa von Bonsdorff ei uskalla ennustaa.

”Mikään ei ole kiveen hakattua sienten kanssa. Miten itiöemät nousevat ja mitkä kaikki tekijät siihen vaikuttavat, on monimutkainen systeemi. Siksi jokainen syksy on erilainen. Keskimäärin paras sienikausi on kuitenkin syyskuussa.”

Lajiston lisäksi sienten maailmassa on paljon muutakin selvitettävää.

”Minua kiinnostaa myös metsän sisäinen viestintä. Se, miten tatti on yhteydessä muihin sieniin ja eliöihin maan­­alaisella rihmastollaan. Onneksi tulee uusia tutkimusmenetelmiä, joilla päästään tutkimaan näiden viestien kulkua metsäekosysteemissä.”