Vuosikirjassa 1950 Suomen Akatemian jäsenen, professori Yrjö Ilvessalon ajatuksia luonnon- ja kansallispuistojen merkityksestä.

”Suomalainen metsätiede on lähtenyt alkuperäisestä, koskemattomasta luonnosta. Metsätieteemme pohjan muodostava metsätyyppioppi on näet syntynyt luonnonmetsissä tehdyistä havainnoista, ja luonnonmetsät ovat muutenkin osoittautuneet tutkimukselle välttämättömäksi ja hedelmälliseksi lähtökohdaksi. Niihin vertaillen voidaan varmalla pohjalla jatkaa tutkimuksia monella tavalla käsitellyissä nykymetsissä.”

”Kaavamaiset menetelmät, joihin ulkomaiset esikuvat johtivat, havaittiin vuosikymmenien yritysten jälkeen soveltumattomiksi. Luonnonmukainen metsänhoito on uusi iskusana. On tarkkailtava luontoa, otettava siitä oppia ja perustettava metsänhoito sen osoittamalle koetellulle pohjalle.”

”Näin sekä metsätiede että metsänhoito tarvitsevat jatkuvasti ihmiskädeltä rauhassa olevia luonnonmetsiä, joissa luonto antaa rikasta opetustaan.”

Julkaisussa on myös kasvitutkija Toivo Rautavaaran artikkeli maamme sienistä ”Sienten osuus Suomen luonnossa”, jossa kerrotaan millaisissa metsätyypeissä mikäkin sieni viihtyy ja miten metsämaan muokkaaminen vaikuttaa sienien esiintymiseen. Entä miksi Savossa on karvalaukkua enemmän kuin Länsi- ja Etelä-Suomessa? Sekin selviää Rautavaaran artikkelista.

Rautavaara toteaa myös viisaasti: ”Tavallinen kansalainen ajattelee sieniä pääasiassa syötävyyden tai myrkyllisyyden kannalta. Mutta niillä on ennen kaikkia suuri tehtävä luonnon omassa taloudessa. Ja miten kauniita ja muodoiltaan vaihtelevia ne voivat olla!”