Sukupuuttovelaksi kutsutaan ilmiötä, joka liittyy luonnon köyhtymiseen ja eliölajien hitaaseen hiipumiseen. Kun elinympäristö heikentyy, siellä eläjät eivät yleensä häviä kertapaukauksella, vaan sinnittelevät aikansa – ja jos elinympäristön tila ei kohene, eliöt vääjäämättä häviävät. Esimerkiksi Suomen vanhoissa metsissä elää toistaiseksi lajistoa, jotka kuitenkin jo nyt ovat tuomittuja häviämään. Ainakin siinä tapauksessa, ettei vanhojen metsien tilanne kohene, ja nykyhallituksen asenteella tilanne näyttää pahalta.

On myös toinen luontoon liittyvä velka. Se tuli taas kerran mieleeni lukiessani Kimmo Ohtosen hienon kirjan Tunturikettu – Pohjolan naalin tarina. Ohtosen teos oli tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas ja lukijoiden suosikki, eikä syyttä. Naalin tarina on mielenkiintoinen, suorastaan jännittävä, ja Ohtonen kirjoittaa mukaansatempaavalla tavalla. Lisäksi naali on hyvä esimerkki ihmisen asenteista muihin lajeihin.

Kuva: Lena Heckendorn/pexels.com

Niin, se velka, sitä voisi sanoa eettiseksi velaksi.

Ohtonen kertoo kirjassaan ajoista, kun meillä Suomessa hävitettiin petoeläimiä esimerkiksi levittämällä maastoon strykniinisyöttejä. Myrkkypyyntiä pidettiin oleellisen tärkeänä etenkin tunturiseuduilla, missä sudet ja ahmat haluttiin hävittää porokarjan suojelemiseksi. Myrkkysyötit olivat kuitenkin tuhoisia ennen kaikkea naaleille. Vuoden 1934 metsästyslaissa myrkkypyyntiä kyllä rajoitettiin, mutta Oulun ja Lapin läänit – poronhoitoalueet – jätettiin rajoitusten ulkopuolelle. Ruotsissa strykniinin käyttö kiellettiin metsästysasetuksella vuonna 1938, Norjassa vuonna 1951 – mutta Suomessa koko maata kattava kielto saatiin voimaan vasta 1993. Ohtonen kirjoittaa: ”Tuntuu hurjalta ajatella, miten pitkään Suomen laki salli myrkkyjen ja jalkarautojen käytön, etenkin kun viranomaisten oli täytynyt jo pitkään olla tietoisia siitä, miten valtavaa kärsimystä ja tuhoa ne aiheuttivat luonnonvaraisille eläimille.”

Myrkkypyynnin ohella kokonaisia naaliperheitä savustettiin ulos pesistä ja tapettiin.

Julmuuksista lukeminen ei ole miellyttävää, ja Ohtonen toteaakin, että naalin historiaa tutkiessaan hän kyseli itseltään, haluaako kukaan tietää näistä hirveyksistä. Mutta: ”Kerta toisensa jälkeen päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että on tärkeää yrittää ymmärtää, mistä kahden lajin välisessä tarinassa on todella kysymys.”

Suhtautuminen naaliin on muuttunut, sillä kun aiemmin naali oli ainakin poronhoitajien mielestä hävitettävä vahinkoeläin, nyt sitä pidetään yleisesti ottaen harmittomana tai suorastaan sympaattisena olentona, ja sen suojelemiseksi tehdään kovasti töitä. Toisaalta eri aikoina on omat sokeat pisteensä. Kuten Ohtonen huomauttaa, turkistarhoilla elävien naalien ja muiden eläinten kärsimykset saavat yhä jatkua. ”Suomi on jäämässä Valko-Venäjän rinnalla Euroopan viimeisiksi maiksi, joissa turkistarhaus on vielä sallittua”, Ohtonen toteaa ja jatkaa: ”Aivan kuten sata vuotta sitten, kun Pohjolan naali hävitettiin vähin äänin syrjäisillä tuntureilla, nykyään turkisteollisuuden julmuudet tapahtuvat suljettujen ovien takana, näkymättömissä.”

Naalin ohella Ohtosen kirjassa kuvataan myös entisaikojen susivihan ilmenemismuotoja. Poronhoitajat käyttivät susien tappamiseen kaikkia mahdollisia keinoja, mutta sekään ei oikein riittänyt, vaan eläimiä piti myös kiduttaa. Vuonna 1922 julkaistussa Lapin muisteluksissa Samuli Paulaharju kirjoittaa, kuinka ”entiset lapinäijät” nylkivät suden elävältä ja sitten ”laskivat alastonna laukkaamaan”. Kuulemma teko oli siksi hyödyllinen, etteivät sudet uskaltaneet tulla enää sinne, missä ”nyljetty toveri oli henkitoreissaan harpponut”.

On mahdotonta sanoa, mitä kaikkea susille nykyään tehdään seuduilla, missä ei ole suurta pelkoa kiinni jäämisestä. Ei ole monta vuotta siitä, kun Kuhmossa itärajan läheltä löytyi susille tarkoitettuja myrkkysyöttejä, ja viranomaisten tutkimista susivainajista löytyy yleisesti vanhoja hauleja tai luoteja. Salametsästys jatkuu, ja siihen myös kannustetaan toistelemalla ajatusta, että jos laillista tappamista ei sallita, ”oikeus otetaan omiin käsiin”. Nykyinen maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah on jatkuvasti ristiretkellä susien laajamittaisen tappamisen puolesta. Ministeri ja kristillisen puolueen puheenjohtaja näyttää pitävän tärkeänä kaikenlaista muutakin luonnoneläinten tappamista, mikä saa ajattelemaan, kuuluuko se hänestä jollakin tavalla kristilliseen etiikkaan. Ei se ainakaan Raamatun kehottamaa eläinten varjelemista ole.

Tämä kammottava ja julma muiden lajien kohtelu, jota ihmiskunta on harjoittanut satoja vuosia ja joka saa nykyään yhä kohtalokkaampia, lopullisempia ja teollisempia muotoja, on eräänlaista kansanmurhaa. Muiden lajien kansanmurhaa. Se on raskas eettinen velka, jonka hyvittämiseksi ihmiset eivät näytä olevan vieläkään valmiita. Koko asiaa ei usein edes ymmärretä.

”Kaikkialla, minne olemme levittäytyneet, olemme aina aiheuttaneet ekosysteemiin laaja-alaisia muutoksia”, Ohtonen kirjoittaa. ”Muutosten voimakkuus – ja myös tuhojen laajuus – on vain voimistunut teknologian kehittyessä ja ihmisten määrän kasvaessa.”

On itsepetosta väittää, että Suomi olisi jotenkin luonnon vaalimisen mallimaa. Vaikka maamme on harvaan asuttu, silti kaikki maa-alueet ovat tavalla tai toisella ihmisten käytössä. Syrjäseuduillakin harjoitetaan aina jotakin: metsätaloutta, energiantuotantoa, kaivostoimintaa, poronhoitoa, turismia, mökkeilyä, metsästystä, kalastusta…

Erityisen vaikeaa näyttää olevan suurpetojen hyväksyminen. Ei ole ”erämaata” tai ”korpea”, missä ne saisivat elää omaa elämäänsä. Nyt on myönnetty ilvesten ja susien tappolupia jopa Värriön, Pisavaaran ja Olvassuon luonnonpuistoihin.

Joka kerta, kun mediassa joku mekastaa taas siitä, kuinka jotakin eläintä on ”liikaa”, en voi olla ajattelematta eettistä velkaamme. Eikö tuo ihminen tosiaan näe, miten ahtaalle olemme muut eläimet ajaneet? Eikö hänelle koskaan tule mieleen, että vuosisatoja kestäneiden julmuuksien jälkeen olisi aika sivistyä ja osoittaa ymmärrystä myös muiden lajien eläjille?

ahmaeettisyysilvesKimmo Ohtonenkirjaluonnonpuistometsästysmyrkkypyyntinaaliporonhoitosamuli paulaharjuSari EssayahsukupuuttovelkasusisuurpedotTunturikettuturkistarhaus

Opi luonnosta ja tue luonnonsuojelua!

Tunnusta rakkautesi luonnolle: Opi tuntemaan luontosi ja tue sen suojelua! Suomen Luonto 5 nroa+digi ystävähintaan 29,90 €.