Myrkkyä, myrkkyä -sarjan edellisessä kirjoituksessa käsiteltiin toukohärkää niiden sisältämän kantaridiini-myrkyn näkökulmasta. Tällä kertaa tutustumme kirjokaitikkaisiin – pieniin lyhytsiipisiin, joiden sisältämä pederiini voi polttaa iholle sietämättömän haavan.
Aloitetaan omakohtaisella kokemuksella. Olin tiennyt kirjokaitikkaiden myrkyllisyydestä jo aiemmin, mutta siitä itselläni ei ollut varmuutta, voisivatko Suomessa esiintyvät lajit aiheuttaa ihmiselle iho-oireita. Olimme kymmenisen vuotta sitten Tallinnassa kartoittamassa hyönteisiä mm. seulomalla. Osa seuloksista päätyi takaisin Suomeen ja omissani tepasteli useampiakin Paederus-suvun kirjokaitikkaita, samoja lajeja kuin mitä Suomessakin esiintyy.
Toisin kuin toukohärillä, kirjokaitikkailla myrkky sijaitsee elimistön hemolymfassa (vastaa nisäkkäiden verenkiertojärjestelmää) eivätkä kuoriaiset kykene erittämään sitä puolustautuakseen.
Koska muualta kerättyjä hyönteisiä ei ole hyvä laskea vapaaksi Suomen luontoon – ne voivat kantaa mukanaan vieraita loisia tai mikrobeja – päätin kokeilla, aiheuttaisiko myrkky itselleni iho-oireita.
Hieroin muutamaa kirjokaitikasta käsivarteni sisäpintaan. Aluksi iholla hädin tuskin erottui punoittava läikkä, eikä minkäänlaista kutinaa tai kirvelyä esiintynyt. Päivä päivältä punoitus muuttui selvemmin havaittavaksi. Samalla huomasin, että myös hauikseni kohdalle oli ilmestynyt laikku – myrkkyä oli levittäytynyt siihen pelkällä ihokosketuksella. Molempia punoittavia kohtia alkoi myös kirvellä. Kipu voimistui useamman päivän kuluessa. Pahimmillaan se tuntui siltä kuin jokin syövyttävä aine olisi polttanut ihon läpi luuhun saakka. Aamuyön pimeinä tunteina, kun jäytävä polte piti minua hereillä, pohdin tosissani, että joudunko vielä käymään lääkärissä kokeilujeni vuoksi.
Onneksi reaktio alkoi kuitenkin laantua hiljalleen. Lopullisessa parantumisessa meni kuukausia ja siinä välissä iho ehti kuoriutua haavauman päältä kokonaan pois. Pysyviä arpia ei jäänyt.
Kirjokaitikkaat ovat lyhytsiipisten heimoon kuuluvia kovakuoriaisia. Lyhytsiipisiin lukeutuu Suomessa yli 1000 eri lajia, mutta kirjokaitikkaat ovat jokseenkin helposti tunnistettavia niiden tunnusomaisen värityksen avulla. Siinä missä useimmat lyhytsiipiset ovat yksivärisen tummia, kirjokaitikkaiden etuselkä ja takaruumiin etuosa ovat useimmiten kirkuvan oransseja. Yhdessä tumman pään ja peitinsiipien kanssa ne luovat selvän kontrastin, joka toimii samalla aposematistisena puolustusstrategiana. Värityksen avulla hyönteiset viestivät myrkyllisyydestään tai pahanmakuisuudestaan.
Suomesta tunnetaan kaksi kirjokaitikaslajia: pikkukirjokaitikas (Paederus fuscipes) ja isokirjokaitikas (Paederus riparius). Jälkimmäinen lajeista on selvästi yleisempi ja laajemmalle levinnyt, sitä esiintyy eteläisessä Suomessa suunnilleen Oulun korkeudelle. Lajinimi riparius viittaa jokiin ja rantoihin, mikä kuvaa lajin tyypillisiä esiintymisalueita. Pikkukirjokaitikas viihtyy merenrannoilla. Sitä esiintyy eniten Lounaissaaristossa ja länsirannikolla Ouluun saakka.
Maailmanlaajuisesti kirjokaitikkaita tunnetaan noin 650 lajia. Vain joillakin kymmenillä lajeilla myrkky aiheuttaa ihmisille merkittäviä oireita. Kirjokaitikkaiden koko vaihtelee 5–15 mm välillä. Yleisimpiä kirjokaitikkaat ovat trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla.
Elinympäristöinään kirjokaitikkaat suosivat kosteaa maaperää. Ne ovat petoja ja saalistavat muita hyönteisiä ravinnokseen. Kirjokaitikkaat ovat osittain päiväaktiivisia, toisin kuin suurin osa muista lyhytsiipisistä. Mieltymys kosteuteen aiheuttaa myös toisinaan populaatiopiikkejä, esimerkiksi sadekausien seurauksena.
Isokirjokaitikas, yleisempi Suomessa esiintyvistä kirjokaitikkaista. Suurin osa suvun lajeista on hyvin samannäköisiä. Lyhytsiipisillä peitinsiivet ovat usein hyvin lyhyet. Niiden alla löytyy siististi taitellut täysipitkät lenninsiivet.
Kirjokaitikkaiden myrkky tunnetaan nimellä pederiini. Toisin kuin toukohärillä, kirjokaitikkaiden naaraat ovat koiraita huomattavasti myrkyllisempiä. Koirailla myrkkyä ei samalla tavalla muodostu, mutta niillä voi silti olla jäämiä munien kautta siirtyneestä suojasta, määrältään vain noin kymmenesosa naaraiden tasosta. On myös tutkittu, että naaraista noin 15 % on kykenemättömiä pederiinin tuotantoon.
Myrkyn muodostusmekanismi on myös erilainen kuin toukohärillä. Pederiini syntyy symbioottisten Pseudomonas-suvun bakteereiden muodostamista toksiineista. Eli kirjokaitikkaat eivät oikeastaan itse tuota myrkkyään vaan sen tekevät niiden sisällä elävät bakteerit. Tuoreessa tutkimuksessa (Song X. et al., 2024) bakteeritiheyden havaittiin vaihtelevan kuoriaisen kehitysvaiheen mukaan, mikä voi selittää sekä pederiinin määrän että sen satunnaisen puuttumisen aikuisista yksilöistä.
Myrkkyä on kuoriaisten elimistössä suhteellisen vähän, esimerkiksi pikkukirjokaitikkaalla noin 0,025 % hyönteisen kokonaispainosta. Ja kun nyt ajatellaan, miten häviävän pieni määrä pienellä hyönteisellä on pederiiniä sisällään ja suhteutetaan se myrkyn aiheuttamiin vaikutuksiin, on selvää, että pederiini on todella, todella voimakas aine. Toukohärkien kantaridiiniin verrattuna pederiini on kymmeniä kertoja voimakkaampaa. Joidenkin lähteiden mukaan myös kobra ja mustalesket jäävät selviksi kakkosiksi.
Myrkyn vaikutusmekanismi on pähkinänkuoressa seuraavanlainen: pederiini “hiipii” rasvaliukoisuutensa avulla solun sisälle ja lukitsee ribosomin, eikä yhtäkään uutta proteiinia synny. Tästä seuraa, ettei solu kykene kasvamaan, jakautumaan tai korjaamaan itseään. Seurauksena on lopulta solun kuolema.
Pederiinin rakennekaava. Kuva Edgar181/Wikipedia Commons, Public domain.
Selvästi eniten kirjokaitikkaat aiheuttavat ihmisille iho-oireita, jotka syntyvät yleensä vahingossa. Näille reaktioille on annettu oma lääketieteellinen termi: Paederus-dermatiitti (engl. Paederus dermatitis). Nimitys viittaa yleisesti pederiinin aiheuttamiin ihottumiin ja haavaumiin. Lisäksi käytetään englanninkielistä termiä Paederus linearis, joka puolestaan viittaa selvästi juovamaisiin haavautumiin. Tällaisten muodostumisperiaate on oikeastaan hyvin helppotajuinen: tunnet niskassasi kävelevän hyönteisen, läiskäiset sen kuoliaaksi ja raahaat kättäsi jonkin matkaa ihoa vasten – kuoriaisen sisältämä myrkky leviää siinä mukana ja muodostaa juovan. Itselleen voi samalla aiheuttaa helposti ja varomattaan myös ”Nairobin silmän”, mikäli myrkkyä tulee epähuomiossa hieroneeksi silmiinsä. Nimen reaktiolle on antanut nairobinkärpäseksi ristitty kirjokaitikaslaji.
Jos uskallat, voit hakea mainitsemillani englanninkielisillä termeillä Googlen kuvahaulla lisätietoa syntyvistä ihottumista ja muista reaktioista, mutta tätä ei voi suositella heikkohermoisille.
Vaikka iho-oireet ovat yleisimpiä dokumentoituja seurauksia kosketuksista pederiiniin, toksiinit voivat myös aiheuttaa muitakin yleisoireita, kuten kuumetta ja pahoinvointia.
Tehdään nyt kuitenkin heti selväksi se, että Suomessa kirjokaitikkaiden aiheuttamat iho-oireet ovat ainakin oman käsitykseni mukaan hyvin harvinaisia. Trooppisimmissa maissa tilanne on toinen jo ihan siitä syystä, että kirjokaitikkailla on taipumus hakeutua valoa kohti, jolloin ne päätyvät sisätiloihin helpommin kuin Suomessa.
Huojentavaa on myös tietää, että vaikka reaktiot voivat olla voimakkaita – erityisesti pederiinin joutuminen silmiin kuulostaa äärimmäisen vaaralliselta ja voikin aiheuttaa tilapäistä sokeutumista – myrkky ei yleensä aiheuta peruuttamatonta vahinkoa.
Montenegrossa valokuvattu Paederus schoenherri -kirjokaitikas.
Jos epäilee joutuneensa kosketuksiin tai liiskanneensa kirjokaitikkaan ihoaan vasten, viileällä saippuavedellä pesu on ensimmäinen keino estää ikäviä vaikutuksia. Myrkky vaikuttaa sitä tehokkaammin, mitä pidempään se on iholla ja lisäksi myrkylle altistuneen ihon koskettaessa toista kohtaa ihosta, myrkky “peilautuu” herkästi – kuten itsellenikin kävi. Kortisonivoiteet vähentävät vakavampien oireiden kehittymistä merkittävästi.
Toisaalta vahinko on jo voinut tapahtua ennen kuin altistumista edes huomaa, sillä ensimmäiset iho-oireet alkavat vasta 24–72 tunnin sisällä.
Vaikka kirjokaitikkaiden toksisuus tunnetaan lähinnä ihoreaktioista ihmisillä, myös laiduneläimet ovat vaarassa. Ongelmia syntyy, jos hyönteiset tulevat syödyiksi heinän tai rehupaalien mukana. Näin voi käydä varsinkin kosteilla laidunniityillä. Koska kirjokaitikkaat ovat kooltaan huomattavasti toukohärkiä pienempiä, ne eivät aivan niin helposti aiheuta merkittävää uhkaa isokokoisille eläimille. Myrkyn voimakkuus huomioiden ne voivat silti nautittuna aiheuttaa joskus vakaviakin vaurioita eläinten ruoansulatuskanavien limakalvoille.
Aasiasta tunnetaan tapaus, jossa riisiviljelmillä paalattiin rehuriisiä sadekauden jälkeen lehmille ja hevosille ravinnoksi. Mukaan päätyi suuri määrä kirjokaitikkaita. Toistakymmentä eläintä kärsi verisestä ripulista ja nestehukasta. Kaksi lehmistä kuoli oireisiin, loput eläimet toipuivat nesteytyksen ja hoidon avulla.
Pederiinin ei ole todettu olevan mitenkään erityisen pahanmakuista hyönteisiä syöville selkärankaisille tai petohyönteisille, kun taas joidenkin hämähäkkien on todettu välttelevän kirjokaitikkaita ravintonaan.
Montenegrossa Plavsko-järven rannalla oli kosteaa niittyä. Kun nostin maassa lojuvan laudanpätkän, sen alla kuhisi kirjokaitikkaita. Suurin osa ehti vilahtaa piiloon ennen kuin ehdin kaivaa kameran esiin.
Kirjokaitikkaiden aiheuttamia paikallisepidemioita tunnetaan etenkin trooppisilta riisiviljelyalueilta. Iranissa vuonna 2001 valot houkuttelivat kuoriaisia sisätiloihin, ja 156 ihmistä sairastui Paederus-dermatiittiin. Bhutanissa kesien 2021–2022 epätavallisen lämpimät ja sateiset jaksot nostivat kirjokaitikkakannat ennätykseen ja johtivat lukuisiin ihoreaktioihin. Kuoriaiset levittäytyivät myös uusille alueille. Ilmiön aiheutti todennäköisesti ilmastonmuutos. Vastaavia tapauksia on raportoitu muuallakin Aasiassa. Torjuntatoimet painottuvat valohygieniaan ja suojavaatetukseen riskikausina.
Mikään uusi juttu kirjokaitikkaat eivät ole. Varhaisimmat merkinnät kuoriaisten aiheuttamista ihoreaktioista löytyvät vuodelta 739 Kiinasta, jossa kuoriaisia kutsuttiin nimellä Ch’ing yao ch’ung. Myöhemmissä historiallisissa kirjoituksissa on raportoitu outoja, ruoskaniskumaisia ihohaavoja Lähi-idässä ja Välimeren seudulla. Osa tutkijoista on ehdottanut, että juuri tällaiset selittämättömät ihovauriot saattoivat ruokkia tarinoita Egyptin vitsauksista Ilmestyskirjassa. Varsinaista tieteellistä näyttöä yhteydestä ei ole, mutta on helppo ymmärtää, miten näkymättömäksi jäänyt, muutaman millimetrin mittainen kovakuoriainen saattoi menneinä vuosisatoina vaihtua kertomuksissa yliluonnolliseksi rangaistukseksi.
On myös hyvä pitää mielessä, että vaikka olemme Suomessa toistaiseksi välttyneet esimerkkien kaltaisilta massaesiintymisiltä ja niiden tuomilta ongelmilta, tilanne voi muuttua meilläkin ilmastonmuutoksen myötä. Kuumat ja kosteat kesät luovat aiempaa otollisemmat olosuhteet kirjokaitikkaille.
Kuten monia muitakin soluja tuhoavia myrkyllisiä aineita, pederiiniä on tutkittu mahdollisena hoitokeinona erilaisiin syöpiin (esimerkiksi Tammam M.A. & El-Demerdash A., 2023). Pederiini estää soluja muodostamasta uusia valkuaisaineita, minkä vuoksi ne eivät myöskään jakaannu. Vaikutus tehoaa erityisen hyvin nopeasti jakaantuviin kasvaimiin.
Pederiinin potentiaalia virustautien hoitoon tutkitaan myös. Tiedossa on, että jo vanhemmissa tutkimuksissa on viitattu myrkyn toimivan herpes- ja polioviruksia vastaan. Antiviraalinen käyttö on kuitenkin yhä hypoteesitasolla ja edellyttää uudempia ja tarkempia tutkimuksia. Joissakin lähteissä mainitaan myös antibakteerinen ja sienilääke-potentiaali, mutta näytöt ovat vielä hajanaisia.
Lääketieteellisen käytön haasteet liittyvät myrkyn voimakkuuden hallitsemiseen ja vaikeaan synteettiseen valmistukseen. Uudet biotekniikkaratkaisut voivat tulevaisuudessa muuttaa tilannetta ja tehdä pederiinistä tarkan solumyrkyn syöpien hoitoon.
Ihmisen näkökulmasta kirjokaitikkaat ovat myös hyödyllisiä saalistaessaan riisi- ja muilla viljelyksillä esiintyviä kasvituholaisia. Toksisuus rajoittaa kaupallisen massakasvatuksen mahdollisuuksia ja hyödyntämistä biologisessa torjunnassa.
Vaikka massaesiintymiä ei Suomessa tunneta, kirjokaitikkaat ovat kosteikoissa ja tulvapelloilla varteenotettava osa petohyönteisyhteisöä: ne verottavat sääskiä ja kirvoja, ja niiden säännöllinen esiintyminen kertoo maaperän kosteuden sekä karikekerroksen pysyneen luonnontilaisena.
Kirjokaitikkaat ovat pieniä petohyönteisiä, joiden pederiini on moninkertaisesti kantaridiinia vahvempi. Suomessa ne ovat harvoin ihmiselle haitaksi, mutta trooppisissa oloissa massailmestyminen voi muodostua kansanterveysongelmaksi. Samaan aikaan pederiini tarjoaa tutkijoille työkaluja syöpä- ja viruslääkekehitykseen, ja luonnossa kirjokaitikkaat auttavat pitämään tuhohyönteisiä kurissa. Kirjokaitikkaat tuovat konkreettisella tavalla esiin sen, ettei myrkyllisyys ja hyödyllisyys ole missään tapauksessa toisiaan pois sulkevia ominaisuuksia.
Ehkä seuraavan kerran kun törmäät oranssinkirjavaan lyhytsiipiseen, suhtaudut siihen uudella mielenkiinnolla ja kunnioituksella. Käsittelyä paljain käsin on hyvä välttää, varsinkin jos harrastaa hyönteisten keräilyä tai valokuvaamista. Jos myrkkyä kaikesta huolimatta päätyy iholle, on oikeanlainen ensiapu tärkeää vahinkojen minimoimiseksi.
Kiitos että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia tarjolla Instagramissa: @hyonteismies – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tai esittää lisäkysymyksiä tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta.