Kuljettu reitti kartalla.

Retkipäivä 58. 9.7. 26 km

Heräsimme aamulla kello kuusi ja matkaan lähdimme tunti myöhemmin. Edessä siinsi pääosin hyvin tutkittuja atlasruutuja ennen Oulun seutua, joten tavoitteena oli tehdä pitkiä melontaetappeja sinne saakka. Tuuli oli viimein laantunut, mutta se oli puolenpäivän aikaan jälleen nousemassa. Siinä oli aikaikkunamme päästä Vattajanniemen yli kymmenen kilometriä pitkän rannan ohi Ohtakariin. Vattajanniemi oli vieläpä osittain maihinnousukiellossa ampuma-alueen vuoksi.

Kolme yötä samassa paikassa oli sujunut henkisesti yllättävän hyvin, ja syynä siihen saattoi olla se, että jaoimme saman tuskan matkan pysähtymisestä Pontuksen ja Lenan kanssa. Tuntui kuitenkin hyvältä taas päästä melomaan.

Nyt myötätuulessa matka eteni viimein! Saaret antoivat alkumatkasta suojaa aallokoilta. Kiersimme muutamia hyvältä näyttäviä lintusaaria ja näimme itämerennorpan köllimässä kivellä.

Kun ylitimme rajan ammunta-alueelle, alkoivat laineet keikuttamaan. Aallot keinuivat pääosin alle metrisiä ja loivia, mutta Vattajan edustalla hiekkamatalikot nostivat ne paikoin teräväksi ja pärskyviksi. Luovin ensimmäisenä parhaani mukaan matalikkojen välitse, kuitenkin pysytellen rannan tuntumassa; jos tuuli nousisi ennen aikojaan, olisi helpompi hätärantautua. Puolitoista kilometriä ennen Ohtakaria aallokko olikin jo suurentunut selvästi. Tuulta oli jo luvatun kuuden sijaan kahdeksan metriä sekunnissa.

Olimme etukäteen yrittäneet selvittää, saiko ampuma-alueella nousta maihin. Alue on jaettu vyöhykkeisiin. Virkistysvyöhykkeellä liikkuminen on sallittu. Siihen kuuluu Vattajanniemen pohjoisranta, jossa kulkee retkeilyreitti. Maalialueelle, joka alkoi noin puolessa välissä niemen länsirantaa, ei saa nousta maihin lainkaan. Muun alueen säännöt eivät meille selvinneet. Maihin ei siis otettaisi kuin todellisessa hätätilanteessa.

Pääsimme onneksi melomaan Ohtakarin satamaan saakka ja teimme kävelyn saaren kalastajakylässä. Lena ja Pontus saapuivat saareen noin puoli tuntia myöhemmin, ja jäimme heidän kanssaan vielä hetkeksi juttelemaan. Tällä välin tuuli oli noussut entisestään. Merellä kuohui ja pärski 10 metrin tuuli. Nyt ei Vattajanniemen ohitus olisi enää ollut mukavuuden rajoissa!

Ohtakarin kalastajakylä

Jatkoimme iltapäivällä matkaa niemen suojissa muutamia kilometrejä, jotta pääsimme pois ihmisvilinästä. Iltakävely Vattajanniemen metsissä antoi hyvän lisän päivän lintuatlashavaintoihin. Saimme nyt vasta retken ensimmäiset havainnot hömötiaisista, mikä kertoo tämän vanhan metsän asukin ahdingosta. Vattajan hietikko tarjosi myös retkipinnaksi lapinsirrin.

Vattajan hiekkarannalla

Retkipäivä 59. 10.7. 40,5 km

Vihdoin lähes tyyntä! Olimme täynnä melontaintoa. Meloimme jokseenkin suorinta reittiä Rahjan saaristoon, jossa kiertelimme hyvännäköisiä lintujen pesimäsaaria, joissa näyttävästi kukkivat suurruohostot kukoistivat. Rahjan saaristo oli aikoinaan ehdolla kansallispuistoksi, mutta hanke ei toteutunut. Onneksi osa saaristosta nauttii suojelusta ja lisäksi sieltä löytyy retkeilyrakenteita, kuten laavuja ja autiotupia. Pieni saaristo oli paikallisten melojien suosiossa ja näimme kaikkinensa neljä eri melojaporukkaa. Näistä kolme tuli samalle taukopaikalle, missä lounastimme.

Lounastauolla Rahjan saaristossa

Jatkoimme hyvää melontakeliä hyödyntäen Kalajoen hiekkasärkkien ohi. Meinasimme joutua hiekkasärkän pitkän kärjen muodostamaan matalaan umpikujaan, ja olimme jo hetken pohjista kiinni, mutta pääsimme kuin pääsimmekin siitä läpi aaltojen nostaessa kajakin hiekasta irti. Särkillä havaitsimme hyvin harvinaisia pikkutiiroja. Niitä pesii vain muutamilla alueilla Suomen rannikolla.

Muutamissa kartalta etukäteen katsomissani paikoissa oli yllättäen telttailukielto, ja muuten rannat olivat rakennettuja, joten melontamme venahti pidemmäksi kuin piti. Meloimme tuulensuojaa hakien Suezin kanavaksi nimetyn kanavan läpi.

Suezin kanava

Lopulta rantauduimme Kalajoen suulle ja pystytimme telttamme lintutornin alemmalle tasanteelle, jossa oli tasaista ja jossa emme häirinneet ketään. Maisemat jokseenkin luonnontilaiseen jokisuistoon olivat lounaisrannikon kasvatille eksoottista nähtävää.

Kalajoen suisto

Retkipäivä 60. 11.7. 24,5 km

Maatuuli piti aallokon kurissa. Emme uskaltaneet kuitenkaan meloa kovin kaukana rannasta, sillä mahdollisessa kaatumistilanteessa kajakki kulkeutuisi muutamissa minuuteissa pitkälle avomerelle, josta olisi ollut raskasta meloa takaisin vastatuuleen mantereen rantaan. Siksi pidin hinausköyttä varoiksi käden ulottuvilla.

Iltapäivällä tuuli navakoitui entisestään, ja totesimme riskit liian suuriksi jatkamisen kannalta. Mannerrannassa kiinni melominen tarkoitti myös jatkuvaa varuillaan olemista kivikkojen suhteen, mikä vei henkisiä voimia. Laitoimme telttamme pystyyn hiekkarannalle sopivasti juuri ennen saderintamaa. Rannalla kaarteli hetken myös komea sinisuohaukkakoiras ja nuolihaukka syöksähteli ruovikon yllä sudenkorentojahdissa.

Leiriranta

Retkikeittimen poltin alkoi kenkkuilla jo eilen, ja nyt emme enää uskaltaneet käyttää sitä. Poltin kuumeni välillä hohkaavan punaiseksi ja piti kummallista ääntä. Otimme varapolttimen käyttöön. Onneksi sellainenkin on matkassa mukana edellisistä reissuista viisastuneina!

Retkipäivä 61. 12.7. 34 km

Juuri kun olimme laskeneet kajakit vesille, vyöryi mereltä näkyvyyden peittävä hernerokkasumu. Sumussa pitkälle merelle ulottuvien kivikoiden kierto olisi liian hankalaa. Palasimme rantaan odottelemaan näkyvyyden paranemista.

Hernerokkasumu

Kun pääsimme näkyvyyden parantuessa matkaan, itätuuli nostatti jo reipasta aallokkoa. Ennen Hanhikiveä totesimme melovamme riskirajoilla. Kiersimme kauemmas merelle ulottuvaa karikkoa. Aallokossa huomasi helposti kivimatalikon, mutta yksittäisiä kiviä ei aallokko aina paljastanut. Muutaman läheltä piti -tilanteen jälkeen pujottelimme kivikossa Hanhikiven uimarannalle tuumimaan tilannetta. Tuuliennuste ei näyttänyt meidän kannalta parempaa tulevaksi. Päätimme kuitenkin yhteistuumin jatkaa aallokosta huolimatta Hanhikiven ympäri.

Juuri ennen niemennokkaa aallot kasvoivat jo puolitoistametrisiksi. Lounaistuuli puski vesimassoja mereltä ja ilmeisesti pohjanmuodot kasvattivat aallokon isoksi juuri siinä kohdalla. Kun pääsimme Hanhikiven edustalle, alkoi todellinen melojan hornankattila. Aallot iskivät Hanhikiven aallonmurtajasta takaisin muodostaen ristiaallokkoa. En ollut koskaan ennen melonut niin suuressa ristiaallokossa! Nyt ei auttanut kuin pitää pää kylmänä ja katkaa matkaa. Sinittelimme kaikki aistit valppaina Hanhikiven ohi. Seuraavana vastassa oli murtuvien aaltojen paljastama karikkojen labyrintti. Kun viimein pääsimme niistäkin ohi, huokaisimme helpotuksesta. Hanhikiven kierto oli ollut jännittävin osuus tässä reissussa. Ja tuossa kaikessa hötäkässä Panu oli ehtinyt määrittää pääskyjä Hanhikiven edustalta!

Keho oli muodostanut mielihyvähormoneja intensiivisen ja turhankin jännän kokemuksen jälkeen, ja olo oli kepeä. Nyt kohtalainen aallokko tuntui suorastaan leppoisalta, joten jatkoimme matkaa aina Raahen edustalle saakka Iso-Kraaseliin.

Retkipäivä 62. 13.7. 16 km

Varasimme päivän Raahen saariston kiertelylle. Käytimme aamun tutustumalla Iso-Kraaselin monipuoliseen luontoon saaren kiertävällä polulla. Saarelta löytyy myös vanha luotsitupa ja pooki.

Iso-Kraaselin vanha luotsitupa pihapiireineen

Meloimme Iso-Kraaselin jälkeen sekä Ulkopauhaan että Kallaan, joista kummastakin löytyy avoimet kalastajain seuran tuvat. Pohjoisen puoleinen tuuli navakoitui jälleen, joten saimme puskea kunnolla vasta-aallokkoon Taskun saarelle. Se oli luontonsa puolesta erittäin upea. Kuovipoikue vipelsi rantapusikossa ja kedolta löytyi juuri avautumassa olevia ketonoidanlukkoja. Nähtävyytenä saaressa on Taskun pooki. Saarella toimii talvisin latukahvila. Lisäksi avoin tupa antaa suojaa sitä tarvitseville.

Taskun pooki ja avoin tupa

Sivumyötäisessä laskettelimme Raaheen ruokavarastojamme täydentämään. 150-päinen valkoposkihanhiparvi laidunsi kanavan varressa kaupungista ulos meloessamme. Iltaa kohti tuuli tyyntyi sen verran, että jatkoimme Kuusisaareen yöksi. Ikävä kyllä joku oli hajottanut saaren avoimen tuvan remonttikuntoon. Sen ovi repsotti irrallaan, ikkunoita oli särjetty ja muutenkin tuvassa vallitsi kaljatölkkien kirjoma sotku. Ikävää, että tällaisia kaikille avoimia tupia käytetään ryyppypaikkana, ja paikat jätetään kamalaan kuntoon. Sen sijaan lintumaailma oli rikasta sorsineen ja kahlaajineen. Lokkeja ja tiiroja hälisi ympärillä sadoittain. Illaksi saarelle saapui vielä lisää porukkaa, kun mantereen laidunalueelta saaren pihlajiin yöpymään lensi puolen tuhatta kottaraista. Lajikohtaisia yksilömääriä laskimme vielä kello 23 ennen telttaan kömpimistä.

Kuusisaaren rannalta löytyi telttapaikka

Käteni oireili jälleen sen verran pahasti, että olen joutunut jälleen aloittamaan särkylääkekuurin. Käsi tuskin paranee tällä reissulla, joten olen asennoitunut melomaan puolikuntoisena Tornioon saakka. Pahiten käsi tuntuu vastatuuleen meloessa.

Retkipäivä 63. 13.7. 43,5 km

Päivästä tuli raskas, sillä meloimme jatkuvasti vastatuuleen. Tauvon edustalta alkoivat hiekkamatalikot, joista tuli päivän teema. Alkuun pidimme vain hauskana vaihteluna matalikossa melomista. Tauvon pohjoiskärkeä lähestyttäessä piti jo olla tarkkana, ettemme päätyisi matalikkojen muodostamiin umpikujiin. Monessa kohdassa kajakkia tuli hinata sen jäätyä pohjasta hiekkaan kiinni.

Tauvon jälkeen jatkoimme hidasta ja varovaista melontaa Siikajoen matalikoissa. Jokien suistojen vedet ovat sakeita kuin kotikalja. Se johtuu humuksesta. Sitä tulee vesistöihin luontaisesti, mutta erityisesti metsätalousmaat, missä soita on ojitettu, sakeuttavat vesistöjä luontaista enemmän. Nyt hiekan lisänä oli yksittäisiä kiviä, jotka uhkasivat pinnan alla lasikuitukajakkeja.

Lounaspaikkaa olimme pitäneet jo silmällä hyvän tovin, mutta veden mataluuden vuoksi oli mahdotonta päästä lähelle rantaa kajakkien kanssa. Lopulta päädyimme syömään avoimella hiekkasärkällä, missä onneksi oli lintujen kannalta hiljaista. Yksinäisen punakuirin ja suosirriparven kiikaroimme mannerrannalta.

Lounaspaikka hiekkasärkällä

Siikajoen suiston jälkeen alkoi päivän väsyttävin osuus. Vastatuuli piti etenemisen todella hitaana. Lisäksi mantereen ja Hailuodon välinen alue oli todella matalaa. Olisi ilmeisesti pitänyt meloa kaksi-kolme kilometriä irti mannerrannasta, jotta olisimme välttyneet matalikoilta. Jatkuvasti sai varoa kiviä. Jos jonkun vinkin voisimme antaa tuleville rannikkomelojille, niin muovikajakki olisi mainio valinta. Ja kannattaa hankkia merikortit tästä alueesta, jotta veden syvyyskäyrät näkyvät kunnolla.

Teimme virheen, kun jatkoimme vielä Varessäikän satamasta matkaa. Matalikot vain jatkuivat. Mannerrannassa alkoivat laajat nautojen laidunalueet, joille emme voineet leiriämme pystyttää. Oli pakko jatkaa matkaa. Ilta alkoi olla jo pitkällä, voimat vähissä ja nälkä jälleen kurnia vatsassa. Olo alkoi olla epätoivoinen, kun juutuimme jälleen kerta toisensa jälkeen matalikkoon tai kajakin pohja raapaisi kiveä. Oli kierrettävä aina vain ulommas, jotta pääsisimme etenemään. Väsymykseltä emme jaksaneet enää olla tarpeeksi valppaina, ja pelkäsin, että se kostautuisi rikkimenneellä kajakilla. Spontaanisti löysin kartalta majapaikan tunnin melontamatkan päästä. Varasin sieltä mökin, jotta meillä olisi selkeä päämäärä, jota kohti mennä. 12-tuntisen vastatuulimelonnan päätteeksi saavuimme uupuneina majapaikkaamme yhdeksältä illalla. Metriä ennen rantaa Panu karahti viimeisen kerran kiveen.

Huh, olipa siinä päivä! Suihku tuntui mahtavalta ja pussipasta maistui kuin parhainkin ravintola-annos. Unta ei tarvinnut kauaa odotella!

Retkipäivä 64. 15.7. 22,5 km

Eilinen tuntui selän ja käsien lihaksissa. Iltapäivästä oli tulossa sateinen. Teki mieli jäädä pitämään taukopäivää. Yritin motivoida itseäni kolmannella kahvikupillisella ja kartan tutkimisella. Motivaatiota ei ollut merkitty karttalehdelle. Siinä näkyi ainoastaan raskaita, pitkiä ylityksiä. Valonpilkahduksena aamuun sentään sääennuste näytti jokseenkin positiivisen vähätuuliselta lähipäivien osalta.

Puolen päivän maissa patistimme itsemme pakkaamaan kajakkeja. Olisi päästävä Oulun lähelle, jotta voisimme jälleen jatkaa atlaskartoituksia.

Tuuli pisti kuitenkin vastaan, samoin kroppa. Päätimme pitää lyhyemmän melontapäivän ja meloimme Hailuodon siltatyömaan ohi Varjakan satamaan, jonne rantauduimme juuri sateen alkaessa. Olimme sopineet sinne tapaamisen Panun työpiireistä tutun sieniasiantuntijan, Matin. Sateinen ilta meni rattoisasti hänen luonaan kääväkkäiden ekologiasta keskustellen.

Taukoa pitämässä Riutunkarilla

Retkipäivä 65. 16.7. 38 km

Aamu alkoi täysin tyynenä. Muistelimme, että rikkumatonta vedenpintaa olemme tainneet viimeksi nähdä toukokuussa. Emme kuitenkaan ehtineet montaakaan kilometriä meloa, kun tuuli virisi ja sadekuurot tavoittivat meidät. Lähes poikkeuksetta tuulta on ollut enemmän kuin sääennusteet ovat povanneet. Nytkin kahden metrin tuulen sijaan puskimme jo seitsemän metrin vastatuuleen.

Aamun tyyneys Oulun edustalla

Lounaalle hakeuduimme ankeissa tunnelmissa, vaikka sadepilvet alkoivat väistyä juuri sopivasti auringon tieltä. Tuntui, että melonta ei maistunut lainkaan. Syynä taisi olla vain energian puute ja kehno keli, sillä ruuan jälkeen tuuli oli hieman laantunut ja matka eteni jälleen reippain mielin. 1500 kilometrin raja meni rikki. Näillä kilometrimäärillä yleensä rannikkomelojat olisivat jo maalissa.

Kävimme kauppareissulla ja vedenhakumatkalla Martinniemellä, minkä jälkeen jatkoimme vielä iltaa vasten Iin Röytälle. Sieltä löysimme upean hiekkarannan ja mainion telttapaikan. Lisäksi olimme tulleet huonosti kartoitetulle atlarsuudulle, joten jokaisella lintuhavainnoilla oli jälleen merkitystä! Nyt on 154 retkilajia kasassa.

Ilta päättyi Iin Röytän rantaan