Kuljettu reitti kartalla.

Retkipäivä 66. 17.7. 29 km

Nukuin huonosti. Illalla olin pyörinyt pitkälle puolen yön jälkeen makuupussissani. Aamu käynnistyi kankeasti.

Kierismme aamulla Iin Röytän luontopolun, joka kulki ympäri saaren. Saaren erikoisuutena oli satojen metrien pituiset aallonmurtajat, jotka oli aikoinaan rakennettu sahatavaran lastaustoimintaa varten. Osa aallonmurtajista oli jo kasvillisuuden peittämiä. Maan kohoaminen oli tehnyt tehtävänsä. Retkeillessä saimme monista varpuslintujen poikueista havaintoja atlasta varten. Lisäksi ruokokerttuset jatkoivat vielä laulukauttaan.

Opastuskatos Iin Röytässä

Edessä oli jokseenkin yksitoikkoinen osuus: suoraa rannikon myötäistä melontaa ilman saaristojen sokkeloita, mikä ei myöskään virkistänyt mieltä. Kumpikin meistä alkoi olla taukopäivän tarpeessa. Sellaista ei kuitenkaan ollut näkyvissä, sillä hyviä kelejä ei raaskinut käyttää lepoon.

Teimme matkaa viimeisillä huonosti tutkituilla atlasruuduilla. Panun kiikarien tarkennusnappula oli jo pitkän oireillut ja nyt se oli jumiutunut pysyvästi meriveden syövyttämänä. Olimme enää yksien kiikareiden varassa. Lintuja ei tosin juuri ollut.

Pieni vastatuuli teki matkasta takkuista. Päivän etappi ei jäänyt mitenkään erikoisena tai hohdokkaana mieleen, kun saavuimme leirintäalueelle pesemään viimeisen kerran pyykkiä. Oliko reissuväsymys viimein tavoittanut minutkin? Olinko saanut tarpeekseni melonnasta ja retkielämästä?

Kajakit leirintäalueen rannalla

Retkipäivä 67. 18.7. 17 km

Pysyimme leirintäalueella sateen vuoksi iltapäivän puolelle, jolloin viimein poutaantui. Vatungin satamassa rantauduimme uudestaan juuri sillä hetkellä, kun sade alkoi uudelleen. Pidimme sadetta uimarannan katoksen alla ruokaa keitellen. Kiersimme myös Vatungin Oolannin polun, lyhyen luontopolun, joka kuhisi sekä sammakoita että hyttysiä.

Taukopaikka sateelta suojassa

Aurinko kurkisteli pilvien lomasta, joten jatkoimme jälleen eteenpäin. Mantereella kumisi ukkonen, ja pidimme silmällä pilviä, ettemme tulisi ukkossään yllättämiksi. Puikahdimme Simojoen edustan sokkeloihin ja totesimme jokisuistojen olevan ehdottomati sellaista reissun eksotiikkaa, mistä kannatti nyt nauttia, kun sitä oli tarjolla.

Jokisuistoa Simojoen edustalla

Eräälle saarelle merkittyä laavua ei enää ollut olemassa, mutta sen sijaan mannerrannassa oli pari vuotta sitten rakennettu suoja. Myöhemmin selvisi, että saarella ollut laavu oli palanut muutamia vuosia takaperin. Päädyimme yöksi laavun viereen hiekkarannalle.

Telttapaikka hiekkarannalla

Meille kantautui tieto, että automme, jonka ystävämme oli määrä ajaa Turusta Tornioon, kärsi starttausongelmista. Panu alkoi selvitellä jokseenkin huonojen kuuluvuuksien äärellä, miten saisimme kyytimme järjestymään. Harmitti erityisesti, että osa järjestelysotkuista kaatui nyt Christianin päälle.

Lampaat määkivät vastarannalla ja kurjet huutelivat suiston saarissa. Illasta tuli täysin tyyni ja taivas värjäytyi violetin eri sävyillä. Siitä tuli ehdottomasti yksi reissun hienoimpia iltoja, vaikka autojupakka hieman latistikin tunnelmaa.

Tyyni, upea ilta

Retkipäivä 68. 19.7. km 9,5 km

Nukuimme pitkään, sillä sade ropisi teltakankaaseen. Kun viimein olin käntänyt kylkeä riittävän monta kertaa, valloitin laavun. Siellä oli hyvä keitellä aamusumpit ja kiriä päiväkirjaa, joka oli jäänyt kirjoittamatta viime päiviltä. Jälleen lähtö venyi iltapäivään. Meillä ei ollut kiire minnekään, sillä Tornio alkoi lähestyä turhankin äkkiä. Autokyyti oli järjestetty uudella tavalla, ja kyyti tulisi alun perin sovittuna päivänä 23.7.

Laavun suojissa oli hyvä pitää sadetta

Emme lopulta meloneet kuin kymmenisen kilometriä, sillä vastaan tuli saari, Kallio, jossa oli aikoinaan toiminut saha. Tutustuimme Kallion luontopolkuun ja jämähdimme nauttimaan saaren laavusta ja kissankellojen värittämästä hoidetusta kedosta. Järripeippo ja urpiainen pyörivät saaren koivikossa.

Panu kirjoittaa lintuhavaintoja Kallion laavulla

Ketokasvillisuutta vanhoilla raunioilla

Retkipäivä 69. 20.7. 25,5 km

Aamu valkeni pilvisenä, mutta lämpimänä. Panun makuualustaan oli tullut reikä, mutta emme edes yrittäneet paikallistaa sitä. Enää oli muutamia öitä jäljellä, ja kuten minunkin rikki menneessä alustassa, myös tässä pysyi ilma sisällä sen verran, että sillä nukkui useamman tunnin ilman uudelleentäyttöä.

Päivällä myötätuuli siivitti meitä eteenpäin. Vesi alkoi käydä vähiin, ja olimme jo tehneet muutaman satamakäynnin turhan takia: vesipistettä ei ollut tai hana oli lukkojen takana. Viimein Hepokarin mattojenpesupaikalta saimme pullomme täyteen! Kaupassakin kävimme, ja mukaan lähti lähinnä luksustuotteita, kuten banaaneja, pehmeää leipää ja sulatejuustoa.

Saavuimme iltapäiväksi Kemin Laitakariin, jonne sovin treffit kahden muun rannikkomelojan, Hassen ja Turkan, kanssa. Tosin rantautumispaikan löytäminen oli haastavaa, sillä saaren rannat olivat yhtä rimamöljää, eli sahan toiminnasta ylijääneestä puutavarasta tehtyä täytemaata. Onneksi laavun edustalle oli putsattu ranta, johon kajakit sai maihin.

Laitakarin rimamöljää

Laitakari oli mielenkiintoinen käyntikohde, Saari oli ollut käytännössä yhtä tehdasaluetta vielä sata vuotta sitten, mutta nyt rakennuksista on jäljellä enää perustat ja luonto on vallannut saaren takaisin.

Laitakarin sahan rauniot

Illalla saapuivat Hasse ja Turkka lähes kuudenkymmenen melontakilometrin päivämatkan jälkeen. Vaihdoimme kuulumisia. Kun meille Hanhikiven kierto oli ollut reissun yksi kovimmista aallokoista, Hasse ja Turkka olivat meloneet sen ohi täysin tyynessä kelissä. Kun me puhkuimme retkeily- ja melontaintoa sekä jatkamisen halu, miesten mielessä siinsi jo Tornioon perillepääsy.

Retkipäivä 70. 21.7. 25,5 km

Heinäkuun säät ovat viimein täällä: lämpö ja leppeät tuulet. Lähdimme melomaan kohti Perämeren kansallispuistoa. Meloimme Pensaskarin saarelle, jossa tutustuimme kalastusmuseoon ja saarella kulkevaan lyhyeen polkuun. Liikkumisrajoitukset olivat saarella voimassa heinäkuun loppuun, joten poluilta poikkeaminen ei ollut sallittua. Reitti vei saaren keskelle pienelle kluuvijärvelle. Siellä torkkui yksinäinen tukkasotka ja järven yllä kiisi pari bumerangin muotoista nuolihaukkaa.

Pensaskarin kalastusmuseo

Vaikka keli oli mitä mainioin, emme uskaltaneet lähteä illaksi Selkä-Sarveen, jonne olisi tehnyt kovasti mieli. Panu oli hieman huonovointinen, joten otimme päivän kepeästi. Meillä ei myöskään ollut varaa jumiutua tuuliennusteiden pettäessä ulkosaarille, sillä ylihuomenna olisi oltava Torniossa. Suomen puolelta ei telttapaikkoja löytyisi lähisaarista, sillä ne olivat kansallispuiston vuoksi leiriytymiskiellossa. Ylitimme siis Tornioon menevän rahtilaivaväylän ja leiriydyimme satakunta metriä rajasta Ruotsin puolelle.

Hyvässä kelissä Perämeren kansallispuistoon

Retkipäivä 71. 22.7. 6 km

Koska olimme Ruotsin puolella, emme voineet kirjata lintuatlashavaintoja. Se tarkoitti meille vapaapäivää, todellista lomailua! Kiireettömän aamun jälkeen poikkesimme Haaparannan saaristoon Torne-Furön luonnonsuojelualueelle. Saari oli auringonpalvojien suosiossa, mutta saimme olla lähes kaksistaan hiekkaniemen toisella puolen. Kiersimme saarella kulkevan merkityn reitin ja nautimme olostamme viimeisiä ruokia syöden ja kirjoja ahmien.

Torne-Furö, taustalla Tornio

Retkipäivä 72. 23.7. 9,5 km

Tornion satama kesäyössä

Haikeus ja onnellisuus vuorottelivat. Olimme päässeet perille Tornioon Pukulmin rantaan 1 638 kilometriä myöhemmin, jonne Sinivalkonauha virallisesti päättyy. Joen yllä lekutteleva sääksi ja vesikasvillisuuden seassa piilottelevat telkän poikaset jäivät retkemme viimeisiksi lintuatlashavainnoiksi. Keli olisi ollut mitä mainioin melonnan jatkamiseen.

Onnelliset rannikkomelojat

Olisimme hyvin voineet jatkaa melomista ja rannikkoon tutustumista vielä kuukauden päivät. Etenkin saaristot kiehtovat meitä ja paljon jäi vielä näkemättä, vaikka aikaa käytimmekin tällä reissulla runsaasti lintuhavaintojen tekemisen lisäksi myös alueisiin tutustumiseen. Emme tulleet suorinta tietä, emmekä mahdollisimman nopeasti, sillä meitä ei ajanut Sinivalkonauhan suoritus. Uteliaisuus upeaa luontoamme ja mielenkiintoista saaristolaiskulttuuria kohtaan vie meidät taatusti vielä monet kerrat melontarekille.

Suomen rannikon ja sen saaristojen kirjon näkeminen on ollut opettavaista ja reissun paras anti. Kun teimme matkaa, olimme perillä. Sen vinkin haluamme antaa myös muille Suomen rannikkoa meloville: unohtakaa suorittaminen ja varatkaa aikaa, sillä muutoin näette vain ruovikkorantoja ja kesämökkejä, olette perille päästyä väsyneitä ja rikki.

Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin. Jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin, polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään. Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä et löydä perille.

-Tommy Tabermann

Kirjoitan elokuun puolella viimeisen blogikirjoituksen liittyen melontaretkeemme Suomen rannikon halki, johon kokoan vastauksia minulta usein kysyttyihin kysymyksiin. Lisäksi kirjoitan puhtaaksi lajihavaintolistamme ja kokoan varustelistan.