78/100

Poikavuosina oli tuskin mitään niin eksoottista lintutunnelmaa kuin valkoposkihanhien kevätmuutto toukokuun lopulla Suomenlahdella. Porkkalassa sitä ihailtiin. Hanhet eivät tuohon aikaan laskeutuneet kuin vain kauas meren aavalle ulapalle, eivät koskaan pelloille.

Tuntui, että ne uskalsivat alas vasta pohjoisen Euroopan rannikon ja Novaja Zemljan pesimäpaikoillaan. Muutto oli valloittava kokemus, vaikka kanta olikin tuolloin vain alle kymmenesosa nykyisestä ehkä jo yli miljoonasta yksilöstä. Hienot parvimuodostelmat muuton massapäivinä ja parvien haukahtelu lumosivat.

Eksoottisuus toki hieman muuttui kun Korkeasaaresta karanneet valkoposket (ehkäpä niille vähän raotettiinkin tarhan ovea) oppivat pesimään Helsingin seudun luodoilla. Vaikka kantaan avioliittojen myötä tuli tundralla syntyneitä, pysyivät hanhet aika pelottomina. Kanta lisääntyi tuhansiin pesiviin. Tänä vuonna valkoposken lukumäärä pääkaupunkiseudulla kuitenkin laski yli kymmenyksellä. Valkoposki on levinnyt pitkin merenrannikkoamme ja osin myös sisämaan järville.

Ensimmäiseksi, 1970-luvulla, valkoposkihanhi palautui Itämeren saarelle Gotlantiin ja sittemmin Öölantin (enimmillään noin 5000 paria), mutta siellä sen kanta on viime vuosina taantunut reiluun tuhanteen pariiin, ehkäpä riittävien laidunten puutteessa.

Mutta siitä voi olla kovin iloinen, kun jonkun lajin osalta voi sanoa, että se on menestynyt arktisilla pesimäalueillaan. Kanta on kasvanut voimakkaasti ja lintu on elinvoimainen.

Kun joskus lehdissä taivastellaan kuinka valkoposket sotkevat rantoja tai puistoja, voidaan niitä toki helpostikin ohjata sopivin aitauksin vähemmän häiritseviin kohtiin. Välttämättä lannoitetun nurmikon luonnonlantalisä ei kuitenkaan ole maailman pahin asia. Lintujen aurat ja laiduntavat parvet ovat kaunis näkymä pääkaupunkiseudun arkiluontoon.

Kymmenet tuhannet valkoposkihanhet lepäilevät jo nyt itäisen Uudenmaan, Pohjois-Karjalan, Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan järvillä ja pelloilla. Kuva viime syksyltä: Samuli Haapasalo

Valkoposkihanhen suuret syysmuuttoparvet ovat nyttemmin löytäneet itäisen Suomen pellot ja järvet. Päivin ne laiduntavat sänkipelloilla ja niityillä ja yöksi lentävät rauhaan järvenselille, joilla ne yöpyvät.

Parvet voivat nousta kymmentuhantisiksi jopa sataan tuhanteen! Parvien lentely on kiihkeää, äänekästä ja jännitteistä. Usein merikotkat lentävät valkkareitten kimppuun. Hanhi ei ole helppo saalis ja syntyy melkoisia näytelmiä. Syysmuutosta onkin tullut sisäjärvien uusi huima ulottuvuus lintulajin eksoottisuuteen, yhtä voimakas kuin kevätmuuton tunnelma Porkkalassa 1960-luvulla.

Näytelmää on juuri nyt mahdollisuus katsella, sillä valkoposket saapuivat itäiseen Suomeen suurin, jälleen jopa satatuhantisin joukoin viime viikolla. Suurten valkoposkiparvien tiheys ja nousevan parven äänen pauhu on näkemisen ja kuulemisen arvoinen hurja syksyinen lintuelämys.

Pellolta nousevasta valkoposkiparvesta ei meinaa nähdä läpi ja parven pauhu on valtava! Kuva Samuli Haapasalo

100 päivää luonnossavalkoposkihanhi