Nyt haluan kirjoittaa onnesta. Ihmisen kokoisesta asiasta. Ihmisen kokoiset asiat eivät avaudu ajattelemalla vaan tuntemalla. Tiedän että ymmärrät, koska olemme samankokoisia: se mikä tekee minusta minut tekee sinusta sinut.

Makaan laiturilla selälläni ja näen mäntyjen latvat taivasta vasten. Pilvet, järven tuoksu ja laineiden liplatus, kuin vuosikymmeniä sitten jossain muualla. Järvi on pieni, kilometrin pituinen ja muutaman metrin syvä. Isot hauet polskivat, pienet ahvenet arat laiturin alla kirkkaassa vedessä. Pohjassa pulppuaa lähteitä. Ne tuntee, kun ui kohdalle.

Talon rakensivat matalan kallion päälle kauan sitten toiset ihmiset. He ovat menneet, kallio ja talo paikoillaan. Kaksi kerrosta, natisevat rappuset, vanhan talon tuoksu, takan tuoksu. Talon ja järven välissä mäntykangasta, josta saamme joka vuosi mustikat koko talveksi. Paitsi silloin kerran, kun oli liian kuivaa ja mustikat piti hakea sieltä pieneltä suolta, valtavan isoja ne olivatkin. Siltä toiselta suolta, vastarannalta, saamme syksyisin karpalot, itse tehdyn hillon makua ei voita mikään. Joku on nähnyt siellä manterin, sen haluaisin nähdä.

”Ihmisen kokoiset asiat eivät avaudu ajattelemalla vaan tuntemalla.”

Poimin keltaisia ja ruskeita sieniä, sitten pysähdyn ja hengitän metsän vihreyttä. Metsä tunnustelee minua. Tärkeimpiä asioita on vaikea kuvailla, sanat menevät ohi tai eivät löydä tarpeeksi syvälle. Puut paikoillaan, yhtä eläviä kuin minä, erilaisia mutta samaa elämän kudosta. Soluni ja puiden solut, voin melkein kuulla miljardien mitoosien kihinän. Niin paljon elämää ympärillä, kasvien tyyni hiljaisuus ja valon taju tekevät eläimet mahdolliseksi, niiden äänet. Ja sienet, silmiltämme piilossa puissa ja maassa, tekevät metsän mahdolliseksi. Kaikki tarvitsevat toisiaan, ja miten me tarvitsemmekaan tätä kaikkea.

Illan suussa menemme taas laiturille, istumme penkille vierekkäin. Puhumme hiljaa jos puhumme. Vastarannan kuusten latvat tarttuvat aurinkoon ja alkavat verkkaisesti vetää sitä metsään jotta meillä olisi vielä huominenkin, vielä uusi aamu. Kaikki on punaista ja keltaista. Hämärän laskeutuessa kuulemme äänet järven takaa, sieltä ne taas tulevat, korpit, laskevan auringon lähettiläät, kuten joka ilta. Isot mustat iltataivaalla, ne puhuvat toisilleen korppien asioita, ovat yhtä ja tietävät sen kuten vain korpit voivat tietää.

Jonakin päivänä tämä kaikki on ohi. Siksi tiedän, että onni ei ole lahja. Onni on pantti. Sitä ei lunasteta väistelemällä varjoja vaan avautumalla ihmiseksi, unohtamalla ikuisuudet ja rakastumalla rajalliseen elämään. Ihmisen kokoiseen.

kolumnionni

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!